Koko elämä täyttä elämää

Käytännössä minulla ei ole varsinkaan kirjoista tai oppitunneilla hankittu kuin Suomen kirjakieli ja huonosti sekin. Epätoivoinen koulunkäynti päättyi jäätyäni yhteiskoulun kolmannelle luokalle toisen kerran, kun ikää tuli 16, johon päättyi oppivelvollisuus eli koulupakko. Vahvistukseksi päätökselleni niihin aikoihin Spede sanoi televisiossa, että sellaiset käyvät koulua, jotka eivät muuten pärjää. Sillä minä ratsastin ja vaikka viina oli viedäkin, olen pärjännyt vaihtelevalla tai oikeastaan hyvällä menestyksellä varsinkin työelämässä aina Sininauhasäätiön ja Jyväskylän Katulähetyksen operatiiviseksi pääbossiksi saakka. Sen kaiken kruunasi tasavallan presidentti vahvistettuna myös pääministerin allekirjoituksella sosiaalineuvoksen arvolla. Alussa häpesin sitä vielä enemmän kuin Kirkon taskukalenteria, jonka päälle liimasin tarran "Selvänä olet symppis". Kumpikaan ei kertakaikkaan sopinut alan miehen habitukseeni. Mutta moneen tottuu, jopa arvonimeen, kun oivalsin, että sitä ei saa kouluja käymällä.

Minulla ei ole suoritettuna edes peruskoulun oppimäärää, sillä olin oppilaitoksiin joko liian tyhmä tai villi tai molempia. Nykyisin kai diagnosoitaisiin, että tyypillinen ADHD. Jonka kotona kävi rehtorikin kysymässä vanhemmiltani, etteikö se teidän poika voisi lopettaa koulunkäyntiä tai vaihtaa edes koulua, sillä hän on oikein koulun mätämuna ja kuuluisampi kuin yksikään opettaja. Tämän kuittasin vuosia myöhemmin raitistuttuani Ravintola Matkatuopissa, kun tapasin kyseisen opettajan alkoholisoituneen. Sanoin hänelle, että etkö voisi vuorostasi nyt sinä lopettaa koulussa käymistä, sillä olet häpeäksi kollegoillesi ja koko opettajakunnan mätämuna. Sumein silmin hän katsoi minua purskahtaen sydäntä särkevään itkuun. Myöhemmin hänkin raitistui ja oltiin kelpo kavereita loppuun saakka. 

Kielitaidottomuus ei ole estänyt resuamasta aina Haltin tunturin laelta Kolumbian sademetsiin saakka. Muistopankkini onkin pullollaan elettyä ja koettua. Muttei kuitenkaan niin täynnä, etteikö sinne mahtuisi elämäni leppoistamisjaksollakin uutta. Kun viime syksynä lähdin Etelä-Thaimaan talvikotiini Songkhla-järven ja Malesian rajan tuntumaan, ostin vain menolipun. Sillä ajattelin, että jospa tapaisin kaltaiseni koko- tai edes puolikahjon, niin reissattaisiin keväällä Suomen sijaan jonnekin uuteen maailman kolkkaan tai entiseen uudelleen.

Vaan enpä tavannut Andamaanienmeren rantamaisemissa ystäväperheen luona vierailun lisäksi ainoatakaan edes suomenkielen taitajaa. Mainittu meri on Intian valtameren sivumeri Malakan niemimaan ja Andamaanien välissä. Mutta uuden kokeminen on yhä voimissaan, joten ostin lentolipun tai oikeastaan kolme Kiinan Pekingin kautta ja Venäjän Siperian yli Tukholmaan sekä sieltä Vantaalle. Sitä ennen matkaan läpi Thaimaan junan makuupaikalla yön yli Bangkokiin. Kaikkiaan kotimatkani kestää aikataulujenkin mukaan yli 60 tuntia.

Tätä kirjoittaessani pääni on yhä täynnä seikkailumieltä ja muistin Korttajärven ratsutilalta vieressäni penkillä istuneen, minua iäkkäämmän miehen. Kysyin katsellessamme nuorten tyttöjen ratsastusta: "Mikä ihme on sinut tänne tuonut?" Hän katsoi minua ystävällisesti, mutta tuimasti ja sanoi: "Hulluus sillä opettelen ratsastamaan. Kesällä jään pankinjohtajan työstä eläkkeelle ja silloinkin aurinko laskee länteen. Mutta minä nousen hevoseni selkään ja ratsastan itään."