Keinotekoista luonnollisuutta

Olen viettänyt lapsuuteni maailmassa, jossa urheiltiin kelien mukaan. Silloin oli kesä- ja talvilajit, enkä tätä kirjoittaessa edes tiedä tai ainakaan muista missä Hyrylästä katsottuna oli lähin uima- tai jäähalli. Luisteltiin, kun joku tai me itse jäädytimme letkuveden avulla jään tai luistelimme lammen sekä järven jäällä. Kun ensin olimme lapioineet sen esiin lumen alta. Kesäisin uimapaikat olivat samoissa vesissä ja talvisin hiihdettiin sekä laskettiin mäkiä etupäässä pitkin hiekkakuoppien rinteitä. Osin samoissa paikoissa oli hyppyrimäetkin puisine yläosineen. Mutta toisin on nykyisin. Hiihtotunneleissa voi hiihtää pitkin kesää ja luistella jäähalleissa sekä uida talvisin avantojen lisäksi uimahalleissa ja etelän lomilla.

Mutta mikä sai pohtimaan moista? Aamuyöstä kuuntelin Radio Suomen Helsingin konttoria, joka kertoi Palloliiton ehdottaneen, että Olympiastadionin luonnonnurmi vaihdettaisiin keinonurmeksi. Nurmi uusittiin elokuun lopulla 2022 ja uusi siirtonurmi tuotiin Hollannista, joka oli heti asennuksen jälkeen pelikunnossa. Lajikkeeksi valittiin Suomen olosuhteisiin sopiva niittynurmikka. Nykyään nurmea huolletaan erittäin tarkasti muun muassa kasvatuslampuilla, lämmitettävällä maaperällä ja sähkökäyttöisillä leikkureilla, jotta se pysyy vihreänä pitkälle syksyyn. Kuten parin vuoden takaisissa Huuhkajien otteluissa nähtiin.

Kun nykyään jalkapalloakin pitää voida pelata lähes läpi talven, on Palloliitto laskeskellut, että vaikka yleisurheilun isot kansainväliset kisat on urheiltava luonnonnurmella, olisi keinonurmi silti järkevä vaihtoehto. Vaikka se pitäisi taas vaihtaa mainittuihin kisoihin luonnonnurmeksi. On sääli, jos perinteiset lajit menettävät yhteytensä luontoon vain siksi, että kalenteriin saadaan muutama peli lisää helmikuulle. Se tekee urheilusta enemmän viihdetuotetta ja yhä vähemmän elävää kulttuuria. Se on vähän kuin söisi mansikoita pakkasesta keskellä talvea – ne ovat olemassa, mutta maku puuttuu.

Vaikka luulen ymmärtäväni viihteen arvon eikä minulla ole mitä sitä vastaan, että kansalle järjestetään sirkushuveja, joku tökkii huippu-urheilun hinnalla millä tahansa viihdearvolla. Josta ison osan ovat kehittäneet rahanahneet markkinahemmot täyttääkseen etupäässä omia taskujaan. Tykkään kyllä pulikoida hotellien, maauimaloiden ja uimahallien altaissa, eivät ne ole koskaan korvanneet minulle luonnonvesien tunnelmaa. Joista ykköspaikalla on ollut jo vuosikymmenet Jokilaakson lammet ja Tuusulanjoki.

Vaikka elänkin elämäni ensimmäisen vuosisadan viimeistä kvartaalia, on luonnolla ollut koko ajan vankka jalansija. Olen sitten ollut missä tahansa tai missä tahansa elämäni vaiheessa. Enemmän suren katoavaa luonnonmukaisuutta kuin iloitsen rakennettua uutta. Pian koittaa aika, kun otan taas viikottaiseen ohjelmaani Urheilukeskuksen uimalammen, jossa olen ensin pulikoinut ja sitten uinut koko elämäni. Lemmelän tai Valon hiekkakuopilla ei ollut silloin uimaratoja, laituria eikä pukukoppeja, vaan pajupuskat ja kivi, jonka päältä hypimme veteen. Eikä ollut kunnan työntekijääkään sanomassa viime kesän tapaan, että "tänne ei saa ajaa autolla".