Osaomistuskoira Niilo eli hyvän ja suht pitkän, yli 15-vuotisen elämän kahdessa ja kolmessakin kodissa. Niistä yksi oli Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä Merikonttikodissa. Siellä asun edelleen, mutta enimmäkseen yksin avioeroni jälkeen. Mutta en aivan, sillä välillä kesää kanssani Jokilaaksossa viettää myös sydämeni valittu Morakot.
Vaikka viimeiset vuodet Niilo oli enemmänkin vieraileva tähti, oli se minunkin koirani ja minä hänen palvelijansa. Kun katson kuvan ikkunaa, joka oli yksi Niilon lempipaikoista, tulvii suru sydämeeni, sillä enää koskaan se ei näe pihan elämää contrykaneineen, joita se jahtasi vuosien saatossa eräänkin kerran. Ehkä siitäkin syystä laitoin jostain hankkimamme kanin Niilon lempipaikalle, vaikka se tuokin kyyneleet silmiini. Niitä ajaessaan se löysi kerran itsensä pää tungettuna viemäriputkeen ja toisen kerran supiansasta. Eikä päässyt irti kummastakaan ilman apua.
Kesäisin meillä oli Jokilammilla katiska, jonka laskimme veteen ja koimme aamuisin. Koskaan kalat eivät menettäneet henkeään eikä Niilo lakannut ihmettelemästä minne hauetkin katosivat päästyään takaisin veteen. Vähintään yhtä mielenkiintoista siitä oli seurata sammakoiden lemmenleikkejä kirsu aivan niissä kiinni.
Ehkä Niilollakin on sielu, joka on myös Jokilaaksossa, sillä viimeinen leposija tulee olemaan kotini ikkunasta näkyvällä Rabbit Islandilla. Sinne laskemme ensi kesänä parhaan koirakaveri Rudin viereen sen tuhkat. Ehkä ne sen jälkeen kirmaavat taas yhdessä koirien taivaan niityillä.
Pari päivää sitten murehdin jo etukäteen koittaako joskus aika, jolloin toinen Jokilaakson joutsenista ei palaa enää Itämeren eteläpuolelta. Eilen katselin ja yksinpuhuin kysellen kuvan joutsenelta missä on puolisosi? Yhtenä yönä olin kuulevinani niiden äänekästä elämöintiä pimeyden keskellä, josta päättelin, että molemmat ovat palanneet. Ehkäpä molemmat ovatkin jossain Tuusulanjoen mutkassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti