Kun olin lapsi oli silloinkin eri vuodenajat, mutta ennen kaikkea kesä jatkui ikuisesti. Päivien määrä oli rajaton, aurinko paistoi aina eikä satanut koskaan. Kansakouluikäisenä kesä alkoi 1600-luvun Suvivirrestä: "Jo joutui armas aika ja ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon. Se luonnon uudeks luopi, sen kutsuu elohon." Nyt ei sama laulu mahdu enää kaikkien koulujen kevätjuhlaan. Eivätkä sinne sovi muutkaan uskonnot, vaan tilan ovat vieleet uskonnottomat ja kouluun onkin mahduttava tyttöjen ja poikien lisäksi myös uusien tuulien muunsukupuoliset ja sukupuolettomat. Kaukana on aika, jolloin koulussani oli yksi ortodoksi Boris, jota sanottiin Porkkanaksi. Hän istui uskonnontuntien ajan yksin viereisessä, tyhjässä luokassa ilman yksityisopetusta toteuttaen uskonnonvapautta omalla tai koulun tavalla.
Pidän erityisen paljon lapsista ja ikäihmisistä, vaikken pienenä poikana ymmärtänytkään kuinka aikani kuluisi työiän jälkeen, jos saisin elää niin vanhaksi. Ensi toukokuun puolenvälin jälkeen siirryn elämään kirjaimellisesti ja kieliopillisen oikeaoppisesti ensimmäisen vuosisatani viimeistä kvartaalia. Päiväni soljuvat Thaimaassakin edelleen toinen toisensa perään, vaikken oikeastaan tee mitään. Ajelen yksin ja kaksin Tatan kanssa PeeCeeX:llä sekä morjenstelen kaikille. Pysähtyilen siellä täällä jakaen lapsille kymmenen tai kahdenkymmenen bahtin leluja ja vapaille kulkijakoirille kissanruokaa vähintäänkin makupaloiksi. Suomeen kieltä voin käyttää ymmärrettävästi vain sosiaalisessa mediassa ja satunnaisissa Messenger tai WhatsApp puheluissa harvalukuisille suomiystävilleni. Muut Thaikotikulmillani ymmärtävät äidinkieltäni yhtä paljon kuin naapurin kanat ja kukot tepastellessaan pihamaallamme samaisen kissanmurkinan perässä.
Mutta ei aikaakaan, kun pieneen mummokotiin muutti uusi ikäiseni tai vanhempi. Hänestä kyläläiset ja oma jälkikasvukin silloin tällöin huolehtivat tarpeen mukaan. Häntäkin morjestelin ja seniori numero 2 morjesteli takaisin. Hymyillen hampaatonta hymyään ohi ajaessani. Kunnes eräänä päivänä hän lopetti huiskutuksen portailtaan. Sitä aikani ihmettelin enenevässä määrin, kunnes laitoin Tatan, alias Morakotin kysymään syytä. Hän oli lopettanut vilkutuksen siksi, että Morakot istuu takanani PeeCeeX:n kyydissä. Ehkä hän viikon verran sulattelu asiaa tai laittoi palaset uuteen järjestykseen, sillä hän aloitti taas huiskutuksen entiseen tapaan. Mutta viikko, pari siiten samainen lähinaapurimme lopetti syömisen, jonka jälkeen naapurit valvoivat pihalla käytännössä yötä päivää hänen seuranaan. Kunnes kolme päivää sitten hänkin muutti samaan paikkaan kuin edellinenkin kodin haltija.
Vaikka minäkin unohtelen asioita ja muutaman metrin matkalla jäääkaapille saatan unohtaa mitä olin sieltä hakemassa, on elämä opettanut ja vahvistanut käsitykseni, että jokainen eletty ja tuleva päivä on yhtä arvokas iästä riippumatta. Tämä on tärkeä seikka, kun pohdin vielä perustamattoman Granaattipuolueen ohjelmassa olevaa mainintaa eutanasian hyväksymisestä. Itselleni jonkin sortin ristiriita tulee siitä, kun olen hyväksynyt sen kissoilleni ja koirilleni, niin mikä siinä hiertää ihmisen kohdalla. Jumalanko aseman tai tehtävän ottaminen, vaikken tiedä onko ihmisen näköiseksi muokkaamaamme jumalolentoa edes olemassa? Aivan erityinen ilon aihe on, että olen oppinut pitämään vuosisadan viimeisellä kvartaalilla olevista tai sitä lähestyvistä ihmisistä aivan uudella. Ehkä hekin pitävät minusta. Ainakin vähän.
Jos joku ei minussa osoita hiipumisen merkkejä, se on mielikuvitus. Tuntuukin, että vaikka jotkut asiat pienevätkin niiden merkityksen muututtua iän myötä tai muuten, joku osa minusta laukkaa vähintään entiseen tapaan ajattomuudesta ja äärettömyydessä. Eikä yöllisen unen karattua tule yön hiljaisina hetkinäkään aika pitkäksi, sillä mielikuvitusmaailmassani asuvien haaveiden ja ja unelminen kanssa aika kuluu rattoisasti aamuauringon ensisäteitä odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti