Maalliset majani, osa 2

Helsingissä asumisen ajan meillä oli myös asumiskelpoinen vene ja matkailuauto, joissa asuin Päiviksen kanssa pätkiä siellä täällä. Kymmenmetrisen, hollantilaisen teräsveneen nimi Vrijheid - Vapaus sopi oivallisesti tuoreeseen avioerooni. Kotisatama oli Tervasaaren kannaksella, jossa vietimme monta kesäyötä ja päivää eikä yksiö voi juuri paremmalla paikalla Helsingissä sijaita. Tosin monesti keväällä nostimme sen lavetin päälle ja siirryimme jonkin Suomen järven tai merenrantakaupungin kesäasukkaaksi.

Matkakodissamme elimme välillä talviakin samantapaisesti. Erityisesti on jäänyt mieleen Rastilan Camping, josta kuljimme Sininauhasäätiön autolla tai ratikalla Sörnäisiin töihin. Skootteritelineessä perässä keikkui Vespa, joka kulki kanssamme kauimillaan Turkin vuorten yli Alanyaan. Eilen mainitsemani kohtalo, omat valinnat ja omanlaisuutemme pirstaloivat ikuiseksi tarkoitetun avioliittomme sekä seniorielämän suunnitelmat Matkakodissa Välimeren maisemissa. Tilalle tuli elämäni itsekäs jakamattomuus ja suunnaton yksinäisyys.

Mutta sitä ennen ehti tapahtua muutakin kuin sydäninfarkti, jolla oli iso merkitys myös asumiseen, sillä päätin luopua Sininauhasäätiön vetovastuusta. Se, kuten aiemmin Jyväskylän Katulähetyskin olivat minulle paljon enemmän kuin työpaikkoja. Ne olivat "henki ja elämä". Vaikka luovuin, oli koti silti entisen liimatehtaan ylimmässä kerroksessa monen kaltaiseni joukossa. Mutta uusi johto puhalsi kylmiä koillistuulia ja kävi selväksi, että "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa hoveineen lähteä." Se kaikki olisi kertomisen arvoista, mutta pukeminen painettaviksi sanoiksi vaatisi nurjemman mielen. Tosin siitäkin olen aiemmin kirjoittanut. Ehkä sen aika on silti joskus uudelleen .

Joka tapauksessa visio ja unelma Sininauhasäätiöstä, joka pitäisi huolen vastuunkantajistaan myös sen jälkeen, kun palkkatyö on päättynyt, haihtui mukanani taivaan tuuliin. Jäljelle jäi monelle vain työpaikka työpaikkojen joukossa. Ja ehkä jollekin kodittomalle kodin sijaan vain asunto asuntojen joukkoon. Viimeinen suuri työnäky oli tehdä Merikonteista ilman muuttumisen vimmaa koteja, joissa voisi olla jä elää omine tapoineen. Sitä varten olimme hankkineet leiriimme jopa vaihtoehtoisen ammatti- ja oppisopimuskoulun teollisuushalleineen, jossa oppilaat olisivat tehneet Päiviksen johdolla koteja kodittomille.

Ehdimme tehdä kaksi koekotia yhteistyössä Järvenpään Mestariasuntojen, Samarian ja Uuden Kasvun Yhdistyksen kanssa. Niistä suuremman esittelimme Hyvinkään asuntomessuilla. Siitä tuli kotimme ja messujen jälkeen se tuotiin rekka-autoilla Tuusulanjoen yli, Soiniityntien sillan toiselle puolen Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskelle. Tätä kirjoitussarjaa pohtiessani, päättyi syväksi surukseni sen kolmannen kanta-asukkaan osaomistuskoira, Niilon 15-vuotinen elämä. Paikka oli sille rakas, sillä se näki lattiaan saakka olevista ikkunoista ulos, jossa se ainoana paikkana elämässään sai kirmata vapaana pitkin luontoa. Ensi kesänä Niilon palaa Jokilaaksoon, kun sen tuhkat ripotellaan Rudi-ystävän viereen. Ehkä ne sen jälkeen taas kirmaavat yhdessä pitkin luontoa tavalla, jota ihmisen ei ole tarkoitettu järjellään käsittävän.