En muista asuinko pienen aikaa tai useammankin kerran Päiviksen Laukaan Pitkäniemessä hänen ollessa Kivikylässä kokoaikatyössä. Sillä viisi viimeistä vuotta olin osa-aikatyössä. Tehtäväni oli olla tyhjänpanttina. Se oli eräänlainen pitkähkö oppisopimuskoulutus tarpeettomana ja hyödyttömänä olemiseen. Muistan hyvin, kun kävelin talvisäässä postilaatikolle yli kilometrin pitkin järven jäätä ihmetellen miksi joutsenet tallustivat kanssani rinta rinnan eivätkä jonossa peräkkäin. En tiedä sitä vieläkään. Joka tapauksessa tietä myöten palatessa soitti Niemelän Jorma tai laittoi tekstarin, että minulle on myönnetty sosiaalineuvoksen arvo. Lähes ensimmäinen ajatus oli tekemisteni nollaajille ja muille kapuloita heitelleille, jotka eivät tienneet asiasta mitään, että "ähäkutti". Tosiasiassa meni kauan ennen kuin sain sovitettua neuvoksen manttelin päälleni. Sen jälkeen olen kantanut sitä ylpeydellä, kun käsitin, että sitä ei voi saada kouluja käymällä. Silloin huomasin saaneeni juomavuosien jälkeen parsittua itsetuntoni rippeet sille tolalle, etten tarvinnutkaan itseni ehjäämiseen muodollista pätevyyttä. Olenkin ollut oikein hyvä vaihtoehto koulunsa käyneille ja esimerkki muille kaltaisilleni lukemattomille.
Sen jälkeen elin monta hyvää vuotta Päiviksen ja osaomistuskoira Niilon kanssa Duokodin nimen saaneessa Merikonttikodissamme sekä talvikaudet luksuksen keskellä Pattayan Jomtienin Seven Seasissa. Olohuoneesta oli matkaa kilometrin uima-altaalle noin kolme metriä. Kaikki oli puitteiltaan kohdallaan ja elämä muutenkin. Ehkä kasvoimme liian suuriksi toisellemme, ehkä jotain aivan muuta. En enää kuullut vaimoni suusta, että hän rakastaisi minua. Oikeastaan jo silloin tiesin, että jos yhteinen kurssimme ei muutu, tiemme eroavat ja tämä on lopun alkua. Tänä päivänäkään en käsitä mihin rakkaus katosi, kun en enää löytänyt sitä. En silti halunnut pettää vaimoani, mutta en myöskään elää ilman rakkautta. Enkä palata juomakentille enkä päättää päiviäni ennenaikaisesti, joten päätin yrittää etsiä uuden polun. Sellaisen, jossa minulla voi olla mahdollisuus kokea myös rakkautta.
Monien polkujen ja todella kipeiden pettymysten jälkeen löysin itseni ja Morakotin Etelä-Thaimaan Phatthalungista pienestä omakotitalosta kaukana turisteista. En ole hänen menneisyyttä juuri kysellyt eikä hänkään minun. Tiedän aikuisesta, kuvankauniista tyttärestä ja hän Päiviksestä, Markosta ja Sini Oliviasta sekä nimeäni kantavasta Little Jorma Goza Soinista Filippiineillä. Kun tupsahdin ensi kertaa Morakotin ja nykyisin myös minun Thaikotiini, näkyi joka puolella puuttuva miehen käden jälki.
Kerran ajat sitten hän sanoi antavavansa talon minulle. En hyväksynyt tarjousta, mutta se laittoi pohtimaan kuinka eläkkeelläni pystyisin hieman kunnostamaan ja, kunnostuttamaan taloa ja sen koneita. Tämä talvena luovuin PeeCeeX skootterin vaihdosta ja laitoin ne rahat kotiimme fiksaamiseen. Alussa oli ajatukseni vain teettää toisen huoneen puuttuva välikatto ja laittaa ilmastointilaite, jonka Tata, oli myynyt nälkää siirtääkseen tai muista syistä. Lisämenoerä tuli, kun kaupungin alamaailman vintiöt, kai tyttären vaarallista poikaystävää jahdatessaan tai peloitellakseen ampuvat kiväärillä seiniin, ikkunoihin ja oviin yli 20 laukausta.
Itse olisin korjannut vain ikkunalasit ja jättänyt oviin seiniin luotien reiät rappauksen muut jäljet. Mutta moiset, sinällään ainutlaatuiset muistot muistuttivat asioista Tataa väärällä tavalla. Joten sanoin, että maksan koko talon noin 500 euroa maksavan maalauksen kaikkine tarpeineen ja maaleineen, jos tehdään värikäs, modernilta näyttävä talo. Sillä ajattelin itseni umpikujaan toisen omaisuuden korjaamissa, kun en keksinyt kuka taloni sitten perisi, kun sen aika on. Joten nyt kuvan kodissamme on noin 7 eri väriä. Aikansa Morakot sovitteli värejä seinistä päässään ja silmissään järjestykseen, mutta kun naapuritkin sanoivat, että hieno, sanoi Tata yhtenä aamuna sen olevan "Funny House".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti