Yritän ajaa skootterillani vastuullisesti

Suomessa sana mopo on ainutlaatuinen, mutta teknisesti se vastaa kansainvälistä moped-luokkaa.  Monessa Euroopan maassa ja USA:ssa käytetäänkin sanaa moped, mutta säännöt vaihtelevat nopeuden ja ajokortin osalta.  Aasiassa esimerkiksi Vietnamissa ja Thaimaassaa alle 50 cm³ ajoneuvoja ei juuri ole, joten termi ei ole käytössä. Siellä skootteri on arjen perusväline. Lisäksi siinä yhteydessä, kun Thaimaa hyväksyi 3 vuoden kansainvälisen ajokortin, se muutti lainsäädäntöään niin, että kaikki liikenteessä olevat kaksipyöräiset polttomoottoriajoneuvot ovat moottoripyöriä. Mopoiksi niitä sanovat vain jotkut henkisesti osin teinikään juuttuneet suomalaspapparaiset, jotka luulevat ajavansa Thaimaassakin mopoilla.

Itse sain 14 vuotiaani vanhemmiltani mopon yli 60 vuotta sitten. Sport Standard oli OsuusTukkuKaupan, eli OTK:n 1956-vuonna valmistama suomalainen mopedi. Pyrkijä oli myynyt pienille yhtiöille ns. "Nyrkkipajoille" osia, jotka sitten tekivät mopoja ja myivät niitä omilla nimillään. Sport Standard oli tällaisia mopedeja. Sportissa oli paljon yhtäläisyyksiä Pyrkijä meteorin ja Pyrkijä super luxuksen kanssa. Moottori oli itävaltalaisen mopovalmistajan HMW:n (Halleiner Motoren Werke) perua.

Mopoiluun ei silloin tarvinnut ajakorttia, mutta yleisille teille ei ollut asiaa ennen 15 vuoden ikää. Niinpä ajoin moponi vuodessa pitkin metsäteitä ja polkuja siihen kuntoon, ettei sillä olisi ollut liikenteeseen asiaa, vaikka ikä myöhemmin riittikin. Taisin kyllä käydä sillä jonkun kerran koulun illan käsityökerhossa. Tosin etupäässä kastelemassa imppausrättini tinneritonkassa. Kesätöissäkin Sportilla kuljin Wiiman autokoritehtaalle talonmies Nybergin apulaisena kitkemässä ruusupenkkejä ja hoitamassa kahta tehtaan yövartijoina toiminutta saksanpaimenkoiraa.

Suomessa varsinkin aikoinaan mopot olivat etupäässä poikien vapaa-ajan harrastusvälineitä, vaikka joku kävi niillä koulussakin. Vasta skootterimallien yleistyessä mopedeista tuli myös tyttöjen kulkuneuvoja. Ehkä talvet pakkasineen ovat vaikuttaneet siihen, etteivät kaksipyöräiset ole koskaan olleet Suomessa juurikaan hyötyajoneuvoja Thaimaan tapaan. Toinen selkeä ero on siinä, että ylipäätään Aasiassa kaksipyöräisillä liikutaan melkein iästä riippumatta. On ajokorttia tai ei ja onko pyörä rekisterissä tai ei.

Nuoret pitävät pyörillään aika usein liikaakin vauhtia kai maasta riippumatta eikä kypäräkään tunnu istuvan aina päähän. Oli ikä mikä tahansa. Skootterit ovat yleensä 115-160 kuutioisia ja usein matkassa on koko perhe tai äiti lapsineen. Moniin pyöriin kytketty sivulle yksipyöräinen lavakärry ihmisten lisäksi tavaroiden kuljettamista varten. Itselläni on menossa ensimmäisen vuosisatani viimeinen neljännes, enkä yli 75 vuotiaana ole taatusti Thaimaan moottoripyöräliikenteen vanhimpia. Maassa kaksipyöräiset ovatkin iästä riippumatta enimmäkseen hyötyajoneuvoja.

Vaikka Aasian maat yleensäkin ovat liikenneonnettomuuksien kärkipaikoilla, on thaimaalainen tien päällä huomattavastikin suomalaista varovaisempi. Tosin oma lukunsa ovat paikalliset nuoret. Sekä turistit, jotka ovat välillä kuin kevätlaitumelle päästetty lehmä- ja mullikkalauma. Suhteellisen vähäinen nopeudenvalvonta ja tapa ohittaa oikealta ja vasemmalta, on vammauttanut tai vienyt monen farangin hengen.

Tämän päivän Thaimaan tiet kestävät laadultaan helposti vertailun suomalaisiin liikenneväyliin. Joten maata voi kokonaisuutena pitää yhtenä moottoripyöräilijöinen paratiisina alle euron litrahintaisine polttoaineineen. Itse olen kurkistellut aiemmin Harrikallani ja nykysin Honda PeeCeeX:llä myös naapurimaihin Malesiasta Kambodzhaan. Siinäkin joukossa Thaimaan tiet ja liikennekulttuuri kyllä pärjäävät vertailussa.