Muistojen kirkastusta

Kahdeksankymmentäluvulta saakka olen kirjoittanut päivittäin Kallionmäen puolimatkodista alkaen päiväkirjoja. Työelämässä ollessani ne olivat suljetun työyhteisön kaikkien luettavissa olleita työpäiväkirjoja. Niistä eivät kaikki pitäneet ja ne olinkin työsuojelutarkastajien syynättävänä Jyväskylän Katulähetyksessä parikin kertaa. Ehkä enemmänkin, joista en tiedä mitään, sillä minulle asti moitittavaa niistä ei löytynyt kertaakaan.

Sama työtapaa jatkoin Sininauhasäätiössä. Sielläkin kaikki työpäiväkirjat olivat suljetun yhteisön heiniä, sillä päivittäin muistiinkirjatut sisälsivät myös asiakastietoja. Rajanvetoa käytiin joskus siitä onko työntekijällä, joka ei ole suoraan tekemisissä määrätyn asiakkaan kanssa oikeus hänen tietoihinsa. Pidin siitä kiinni, että on, sillä hän saattaa esimerkiksi vierailla tai vaikka yöpyäkin toisen yhteisön päiväkeskuksessa tai asukkaan luona.

Ehkä karmivimpia esimerkkejä on, kun toisen yhteisön asiakas onnistui tuomaan sisään housunpuntissaan katkaistun haulikon ja ampui ensisuojassa yöpyneeltä viinanmyyjältä puoli alaleukaa pois. Jälkeenpäin selvisi, että päiväkirjalla oli maininta aikeista, sillä hän oli luvannut isälleen hoitavansa asian, kun trokari oli vienyt viinaveloista isän pankkikortin ja eläkkeen. Se olisi työntekijän pitänyt lukea ennen kuin päästi tulijan sisään

Oletan, että liki 30 vuoden aikana kirjoittamani työpäivakirjat ovat kaikki kadonneet, kun jäin pois työelämästä. En tiedä onko se itseni lisäksi harmi kenellekään tai ainakaan monelle. Mieleen muistuu kuitenkin yksi nainen, jonka isä kuoli asuessaan Sininauhasäätiön Topikatissa. Tytär ei ollut ollut missään tekemisissä isänsä kanssa vuosikymmeniin ja tarve siihen heräsi liian myöhään, kun ainut elossa ollut sukulainen, tässä tapauksessa isä ehti lähteä rajan taakse. Tämä silloin jo viisikymppinen nainen kysyi onko meillä mitään tietoa hänen isästään. Annoin hänelle isän elämästä kaikki 10 vuoden aikana kirjaamamme tiedot työpäiväkirjalta ja asiakaskortista. Tietäen, että näin ei olisi saanut tehdä. Tytär ilmaisi vielä vuodenkin kuluttua kiitollisuutensa, että hän sai oppia tuntemaan isänsä. Vaikkakin vasta kuoleman jälkeen.

Toistakymmentä vuotta sitten jäin työnantajani kustantaman, 5 vuoden tarpeettomana ja hyödyttömänä olemisen oppisopimuskoulutuksen jälkeen kokoaikaiseksi leppoistajaksi. Koko sen ajan olen kirjoittanut julkista, kaikkien luettavissa olevaa Elämän tähden blogia omasta ja joskus muidenkin elämästä sekä maailman menosta itseni kautta. Joskus kuljettujen kujien raiteilla on joku tuikituntematon ottanut käsipuolesta kiinni ja sanonut: "Terve. Sinä et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen sinun päivittäisen blogisi lukija." Tulee mukava fiilis, sillä kirjoittaminen on ykkösharrastukseni.

Joskus tuntuukin siltä, että toiset tietävät minusta enemmän kuin minä itse. Toki läpi elämän on ollut tuttua, että aina on löytynyt joku, joka mielestään tietää asiani minua paremmin. Niin tai näin, se ei minua häiritse. Sillä tiedän ja osaan loput kuvitella lukiessani kirjoittaani vuosien jälkeen uudelleen, kuinka paljon ihminen unohtaa sellaista, joka olisi hyvä unohtaa tai mukava pitää mielessä.