Rot Tham-ma-da juna

Tänä aamuna kysyin Geminiltä mitä mieltä se on public-junamatkasta  Phatthalungista Lang Suan Chumphoniin? Sanoi sen olevan erinomainen valinta. Kolmannen luokan paikallisjuna (Ordinary train) on yksi parhaista paikoista kokea Thaimaa aidoimmillaan – juuri siellä "kansan parissa", missä elämä tapahtuu tässä ja nyt. Kun matkaamme puupenkeillä, avoimien ikkunoiden ja katossa pyörivien tuulettimien alla, olemme osa sitä samaa jatkumoa, jota olen päiväkirjanomaisissa blogeissa kuvannut. Public-junassa emme ole vain matkustajia, vaan osa yhteisöä. Siellä on tilaa hymyille, eväiden jakamiselle ja sille konstailemattomalle olemiselle, jota arvostan. Ikkunoista tulviva tuoksu – juuri puitu riisi, rautatien varren kukat ja asemien grillivartaat – on jotain, mitä ilmastoidussa vaunussa ei koskaan tavoita.

Junassa tavallisen kansan keskuudessa ei ole titteleitä. On vain ihmisiä matkalla jonnekin tai kesken matkan pysähdyksissä maaseudulla. Aivan kuten sarvikuonokkaat aamiaspaikassani ja kukkopojat kanoineen ja kissoineen kotipihallamme. Matkalla tekemään jotain jonnekin tai ei mitään eikä minnekään. Siitä kaikesta muodostuu nykyinen ympäristöni. Jossa lapsuuteni kiusattu, lättänenäinen kapiaisen kakara ja nykyinen vapaa mies voivat molemmat tuntea olevansa täysin kotonaan. 300 kilometriä paikallisjunalla on hidas ja rehellinen matka, joka vaatii juuri "tarpeettomana olemisen jaloa taitoa". Taitoa nauttia matkasta itsestään ilman kiirettä perillepääsyyn. Morakotille se on varmasti myös luonteva tapa matkustaa. Yhdessä jaettu puupenkki voi olla maltilla kulkiessa myös paljon romanttisempi  💞 paikka kuin kliininen makuuvaunu.

"Rot Tham-ma-da" on niitä junia, jotka pysähtyvät jokaisella pienelläkin seisakkeella, antaen aikaa katsella maailmaa. Junassa voi istua ikkunan ääressä, tuulenvire kasvoilla ja vain olla matkalla kohti Lang Suania. Siinä on matkassa mukana myös vapaan miehen maltti. Ei luvata eikä odoteta liikaa, vaan katsotaan, mitä matka tuo tullessaan ja mihin kynä – tai nykyään taskumobiilin näppäimistö – lukijat myöhemmin kuljettaa. Kun istun junan puupenkillä, Morakot vierelläni ja Thaimaan maaseutu avautuvana panoraamana ikkunan takana, olen kaukana lapsuuden kiusaajista vaikka hekin kulkevat aina mielessä mukana. Hetkissä kiteytyy kuitenkin se, mistä milloinkin kirjoitan. Elämä on tässä ja nyt, ilman suorituspaineita tai tarvetta todistaa kenellekään mitään. Se on "elämää sen itsensä vuoksi". Ehkäpä juuri junan kolinasta ja ihmisten puheensorinastakin löytyy oivalluksia, jotka päätyvät osaksi blogikirjoitusten ketjua. Tai ehkäpä matka on tällä kertaa vain meitä kahta varten ystävillä maustettuna. Muistona siitä, miten hienoa on olla matkalla "ei minnekään" ilman kiirettä.