Taidan lopettaa Finnairin lypsälehmänä olemisen

Elämäni yksi ytimistä on kirjoittamisen lisäksi leppoistaminen. Pyrin välttämään kaikkea sellaista tekemistä minkä voi huomenna siirtää ylihuomiseksi tai seuraavaan vuoteen. Yhdessä vaiheessa tosin puuhastelin monennäköistäkin yhteiskuntaa hyödyttävää vapaaehtoista. Siitä esimerkkinä käy käytännössä yhteiskunnalle lahjoittamani 8 hehtaarin Jokilaakso, joka sai pari vuotta sitten luonnonsuojelualueen statuksen. Nykyinen yhteiskuntavastuun kantamisen merkittävin tapani on maksaa liki neljäosa työeläkkeestä veroja valtion ja kunnan itselleni tuottamista, olemattomista palveluista.

Joka vuosi olen lennellyt myös Aasiaan ja takaisin Finnairin suorilla lennoilla myös siksi, että se on valtiovetoinen pörssifirma. Sekin on ollut yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. Joka saattoi nyt tulla päätepisteeseen, sillä Finnair taisi puristaa viimeisen maitolitran Jormas nimisestä lypsälehmästään lentäessäni viime syksynä Vantaalta Bangkokiin.

Sillä etsiessäni nyt sopivaa paluulentoa Suomeen, huomasin yhdensuuntaisen lennon maaliskuussa maksavan satasen tai kaksi enemmän kuin edestakainen vastaava. Närästystä lisäsi, kun huomasin, että Pekingin ja Tukholman kautta Jokilaaksoon pääsee puolet halvemmalla. Kuin pisteenä iin päälle, Iltalehti uutisoi Finnairin hintapolitiikasta tämän aamun lehdessään. Valtion lellikin selitykset olivat, että heidän hinnoittelupolitiikkansa on alalla yleinen tapa. 

Valtiovetoinen lentoyhtiö on matkustajien lisäksi lypsänyt myös niiltä, jotka eivät lennä koskaan, sillä Suomi on tukenut firmaa verorahoilla satoja miljoonia euroja lainoittamalla ja pääomittamalla. Lainoja se makselee vaihtelevalla menestyksellä takaisin, mutta pääomitukset ovat lennelleet sinivalkoisten siipien matkassa taivaan tuuliin. Lähes maankuulusta pitkämielisyydestäni johtuen en kuitenkaan laita lopullisia henkseleitä firman päälle. Vaan maaliskuussa maistelen miltä tuntuu istua tai maata Pekingin lentokentällä 7 ja Tukholman Arlandassa 4 tuntia noin 40 euron tuntipalkalla puhtaana käteen.

Vaikka eläkkeeni ei ole lainkaan valtakunnan pienempiä, on palkkatyön lopettaminen laittanut hieman enemmän laskeskelemaan minne euroni ja itseäni suuntaan. Tällä hetkellä talous on tasapainossa. Sillä puolen vuoden elo on Thaimaan maaseudulla niin paljon edullisempaa, että kun Merikonttikoti on Suomessa sen ajan alle 10 asteen peruslämmössä talviunilla, lennän niillä säästöillä taas seuraavan kerran Aasiaan Finnairinkin hinnoilla.

Aika monesti olen kunnellut ja lukenutkin, viimeksi eilen, että "kyllähän minäkin, mutta kun ei ole varaa lähteä". Ymmärrän ja hyväksynkin sen selitykseksi perheellisen kotiäidin ja -isän kohdalla sekä silloin, jos itsensä lisäksi vaivoineen pitää työttömänä elättää muitakin. Sillä tunnen ja tiedän Thaimaassa monia farangeja, joiden tulot ovat tonnin kuussa tai allekin. Ehkä lähtemistä vaikeampaa onkin tehdä päätös lähtemisestä. Monessa mukavassa ulkomaankohteessa on suomalaisiakin sen verran jeesaamassa, ettei edes kielitaidon puute kelpaa syyksi muille, kun se ei ole kelvannut itsellekään.