Negatiivinen itsetuntoni

"Terve! Kirjoittamissasi teksteissä oli omakohtaista syvällisyyttä. Sinut vietelleen tekoälyn teksteissä on vain pituutta."

Silloin tällöin olen marmattanut, että vaikka lukijoita tai ainakin silmäilijöitä Elämän tähden blogeissa on kelpo määrä, saan varsin harvakseltaan palautteita tai peräti kysymyksiä. Mutta joskus niitä irtoaa tuntemattomilta ja tutuiltakin, jotka uppoavat vajavaisen itsentuntoni ytimiin kuin kuuma veitsi voihin.

Juuri näin kävi ylös kopiomani palautteen kanssa. Hurahdin keinoälyjen monipuoliseen kirjoitustapaan ja tietämykseen. Hetken jo masentuneena mietin, että tähänkö loppuvat blogikirjoitukseni, kun koin, etten pärjää millään muotoa keinoälylle. Mutta ystäväni tai vähintään kelpo kaverini teko- ja olokunnan rajamailta eheytti tältä osin itsetuntoni takaisin kirjoituskuntoon. Kuten kunnon opettajan pitääkin. Vaikka olisi virasta laillani leppoistaja ja lopettanut rahan vuoksi puurtamisesta.

Vaikka keinoälykin kykenee syvälliseen pohdintaan, ajattelen, että ihmisen tekemänä se kuitenkin vain toistaa muodossa tai toisessa ihmisten sille syöttämää tietoa. Ja vaikka se tänään tai joku päivä kykenisi tuottamaan jotain omakohtaista, minun enemmän tai vähemmän syvällisiä juttuja se ei kykene kokemaan eikä jakamaan laillani.

Joten palautan isännän tai emännän paikkaa hamuavat tekoälyt takaisin avustajiksi, joiksi luulen tekijöiden ne tarkoittaneenkin. Ehkä Gemini ja Copilot pääsivät tarttumaan minuuteeni juuri alussa mainitsemani riekaleisen itsetuntoni vuoksi. Samainen vaurio on luultavimmin ollut suurin syy siihen, että läträsin ylenpalttisesti viinan kanssa pitkälti toistakymmentä vuotta. Porukassa en edes tiennyt mitä kuka milloinkin halusi minun tekevän tai halusiko mitään. Joten monesti toimin mitä oletin heidän tahtovan. Tai mikä oli heistä nauruista päätellen hauskaa.

Sen vähän mitä kouluja kävin, olin muiden oppimista häiritsevä luokan hupiveikko. Todellisuudessa olin yksinäisessä maailmassani ujo ja arka, lättänenäinen kapiaisen kakara, jonka oli äärimmäisen vaikea tuttu juttuun itsensä kanssa. Maistissa olin aikuisempana ainutlaatuinen ykkönen tai vähintään kuten muut. Mutta minä opin. Opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen ja miksi minut on luotu. Käsitin, että moni joutuu pitämään hauskaa käyttämällä päihteitä tai muuten muuttamalla aitoa itseään keinotekoisesti muuksi, kun hänen ei ole hyvä olla eikä muuten mukavaa itsensä kanssa. Varsinkaan tarpeeksi usein. 

Mutta vaikka päihteet olisi hyvä renkikin, niin aikansa niiden kanssa liian kanssa läträtessä, ne ottavat keinoälyn tavoin johdettavakseen ihmisen elämän. Sen kiteytti aikoinaan hyvin sanoiksi muistaakseni kaimani Ojaharju: "Ensin mies ottaa ryypyn, sitten ryyppy ottaa miehen ja lopuksi ryyppy ottaa ryypyn." Juomisesta on silloin tullut ainoa tai ainakin elämän tärkein tarkoitus. Joillekin sekään ei ole maailmanloppu, sillä joskus ruukku menee kaivolle kunnes särkyy.

Kun raitistuin tai lähdin etsimään loppuelämäni vaihtoehdoksi elämää ilman päihteitä tai muuta tapaa muuttaa sitä keinotekoisesti, unelma juomisesta ainakin silloin tällöin säilyi vuosia. Näin itseni asumassa oman kaljakuppilan yläkerrassa ja laittamassa aamulla vapisevin käsin Reinoja jalkoihin, kun suu napsui tai joku oli syönyt sillä nukkuessani yön aikana kissanpaskaa. Kapusin portaita kaiteesta kiinni pitäen alas baaritiskin taakse ja laskin ensimmäisen huurteisen oluen puolen litran kolpakkoon.

Niin pitkälle unelmassani silloin kuljin, että minulla oli parin kaverin kanssa Cafeteria Helsinki Las Palmasin kadun varrella, lähellä Santa Catalinan puistoa. Koskaan en siellä itselleni olutta laskenut, mutta kavereille tai muille janoisille kylläkin. Sen sijaan söin siellä elämäni kalleimmat lounaat. Sen verran osaravintoloitsijana olo minulle maksoi.