Elämäni sijoitukset, osa 1

Elämäni sijoituksissa on ollut hyvin vähän, jos lainkaan taloudellista järkeä. Esimerkiksi omistamani JS-Kotikeskus hankki Jyväskylästä kunnostettavan omakotitalon ja yksi lopputuloksista oli, etten ole missään syönyt niin kalliita mansikoita kuin sen puutarhassa. Samoin kävi Las Palmasissa Cafereria Helsingin kanssa. Siellä olen vastaavasti nauttinut elämäni hinnakkaimmat lounaat. Rahan tavoittelussa on tullut takkiin paljon enemmän kuin kymmeniä tuhansia. Tärkeimpien sijoitusteni määräävä tekijä onkin ollut tunne, joka edellä elän edelleen. Se on minuudelle rikasta, kun enää ei tarvitse yrittää hukuttaa viinaan iloja tai suruja eikä sitä, kun ei tapahdu mitään. Järjelle on silti sijansa vain silloin, jos sille on jäänyt joutilasta tilaa tai rahat loppuvat. Tällä kaikella olen saanut kaikkea muuta kuin tasapaksua, harmaata elämää. Josta osakiitos lankeaa puoli- tai neljäsosahulluudelle ja tyhmyydelleni. 

Ehkä olen maksanut liikaa tunteella myös parisuhteissa ja isänä. Ne kaikki pitävät sisällään paljon iloa, mutta myös murhetta. Luonteeseeni kuuluu kantaa koko eletty elämä mukana eikä jättää taakseen mitään. Sitä ei tee helpommaksi, kun selkärepussa on muillekin aiheutetut tuskat. Oli parisuhteen päättymisiä tai poikaani ajatellessa armahtavaista ja anteeksi antavaa käsittää, että aina ei riitä, vaikka yrittäisi parhaansa kaikkensa antaen. Tämän olen sisäistänyt ja painanut sydämeeni vanhempieni ja siskoni haudalla.

Olen sijoittanut myös itseeni lopettamalla esimerkiksi yli 40 vuotta sitten päivittäisen alkoholinkäytön ja tupakoinnin. Ilman tapojeni inventaariota en olisi ehtinyt kokea sydäninfarktia, en pieniä aivoverenvuotoja, enkä sepelvaltimotautia. Sitä kannan liikakilojeni kanssa lääkkeiden avulla maaliin saakka. Tautitaakan ja vaivojeni kanssa auttaa Meilahden sairaalaan sydänvalvomossa, elämä hiuskarvan varassa saatu ymmärrys, että ainakaan kiire ja kaiken maailman muidenkin murheiden kantaminen ei lisää elonpäiviä. Joskus ajattelenkin, että siunattu sepelvaltimotauti. Ilman sitä en luultavasti olisi löytänyt elämäni jarrupoljinta, vaan ajanut täyttä vauhtia Manalan seinään. Nyt ajattelen monesti, että teen jonkun huomenna, ensi vuonna tai ehkä en koskaan. 

Kolmen vuoden ajan on tärkein sijoitukseni ollut jouluaattona kihlaamani Morakot alias Tata. Toivon, että kiville karahtamiset ovat takiaisen lailla kiinnittäneet turkkilaiseen  kylpytakkiini sen verran uutta pitkämielisyyttä ja erilaisuuden hyväksymistä, jotta voimme tallustaa yhdessä maaliin saakka Buddhan ja Big Bossini ohjauksessa ja suojeluksessa. Ehkä silti rakkaimpieni antama merkittävin matkaeväs on, että ei ole olemassa kahta samanlaista rakkautta, vaan ne kaikki ovat erilaisia kuin lumihiutaleet. 

On tärkeää, että kaikki koettu työntää minua milloin minkäkin vastamäen ylös saakka. Sillä koirat haukkuvat, karavaani jatkaa kulkuaan ja ensimmäisestä vankkurista on paras näköala. Silloin voi kulkea omia polkuja eikä tarvitse seurata muita. Vaan mennä välillä metsään ja kuivaakin kuivempaan erämaahan aivan omin nokkineen.

Kun aloitin aamuyöstä vuoteessani, Tatan tuhistessa vieressä elämäni miettimisen, ajattelin blogista tulevan  mitäänsanomattoman. Ehkä se sitä muille onkin. Minulle muistelu oli yllättävän tärkeää, josta jatkan huomenna. Kirjoitan muista kuin ihmissijoituksista.