Tietoisesti en ole ollut lähempänä kuolemaa kuin 19 vuotta sitten saadessani Vantaan Ikeassa sydäninfarktin. Siispä ensi vuonnakin on sen 0-vuotispäivän muistelut. Viikatemiehen väistöpäivänä voin tehdä taas uusia päätöksiä terveellisemmistä elämäntavoista tai olla vain kiitollinen päivistä. Sitä minä totisesti olen kahdesta tai useammasta monellakin tavalla.
Sydäninfarktin vuosipäivä ei ole sama kuin sydäninfarkti. Vaikka toipumisaika on ohi, on tärkeää muistaa, että se on melkein aina seurausta jatkuvasta sairaudesta, joka vaatii tarkkailua ja hoitoa.
Infarktin jälkeisessä elämässä on tärkeää ylläpitää terveyttä edistäviä elämäntapoja, joita itse noudatan sangen huonosti. Ehkä eniten elossa ovat tupakoimattomuus, alkoholittomuus sekä kiireettömyys ja leppostaminen. Viime mainitussa korvien välin lisäksi eniten auttaa pääsponsorini, työeläkkeen maksaja Ilmarinen. Ehkä se onkin jo palauttanut sille ilman korkoa, valtion pakottamana sijoittamani rahat.
Muistaminen voi tarkoittaa myös riskitekijöiden välttämistä, jotta uusi infarkti ei osuisi kohdalle. Sillä kyseessä on hengenvaarallinen sairauskohtaus, jonka nopea tunnistaminen ja hoito on tärkeää. Sen voi tiedostaa rintakivusta, hengenahdistuksesta, paineen tunteesta rintakehällä, huimauksesta, huonovointisuudesta tai äärimmäisestä uupumuksesta. Sitä en tiedä olisinko voinut välttää toisenlaisilla elämäntavoilla sepelvaltimotaudin.
Hyvin henkilökohtaista juhlapäivää olen viettänyt milloin missäkin Suomessa, Floridan suorämeillä, siellä täällä Euroopassa, Kolumbian sademetsän kupeessa, Thaimaan maaseudulla ja Malesian vuorilla, kai jossain muuallakin. Tarjottiinpa ravintolan Helmessä Jomtienilla Päiviksen kanssa kerran juhlapäivän kunniaksi Revon Petrin tekemä karjalanpaistikin kaikille.
Kaikista eletyistä, myös tasapaksuista, silti ainutlaatuisista päivistä, murheista ja iloista olen usein nöyrän syvästi kiitollinen, mutta varsinkin viikatemiehen väistelyn vuosipäivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti