Menneisyys kainalossa nykyisyyden matkassa kohti tulevaisuutta

Aikoinaan kuljin Päiviksen kanssa rinta rinnan pitkin Sininauhasäätiön polkuja kohti ilta-aurinkoa. Päivis Big Bossista seuraavana ja minä Big Bossina. Hänen siirtyessä Sovinto ry:n veturiksi ja harrastuksena Elämän tähden toiminnanjohtajaksi, odotti työelämäni yksi suurista visioista toteutusta. Meidän oli tarkoitus Merikonttikotien avulla, osana kokonaiskuntoutusta ja nuorten kanssa poistaa valtakunnasta vähintäänkin laitapuolen kulkijoiden asunnottomuus ja kodittomuus. 

Sillä yksin asuvan ja elävän suurimpia ongelmia on seinissäkin lymyävä yksinäisyys. Joka pahimmillaan imaisee kaiken tyhjyyteen, josta ei koe pääsevänsä kuin päihteiden maailmaan tai kaikesta pois köyden jatkona. Joskus onkin vaikea löytää elon mielekkyys ja tarkoitus, jos päivän kohokohta on kotipolun leppäkertun auttaminen takaisin jaloilleen, vaikka seuraisi sen lentoa "ison kiven juureen" saakka. 

Hyödyttömänä ja tarpeettomana, lahjaksi saamamme elon ja olon oikeus ovat välillä syvällä mielen sopukoissa. Matkan ennenaikaisesti päättävät ajatukset kuiskivat yksinäisyyden sekä elämän rajallisuuden kanssa molempien korvien juuressa.

Kesällä ottaessani seitsenpistepirkon kämmenelleni, seuraan sen kiipeämistä sormeani pitkin kohti korkeuksia. Sille lorutellessani kerttu viimein kohoaa siivilleen. Kyselen siltä sen sekä oman elämäni tarkoitusta ja sitä lennätkö tosiaan ison kiven juureen vai jonnekin aivan muualle?

Siinä hetkessä käsitän, että vain harva, jos mikään tai kukaan elävä tekee ihmistä enemmän tarpeetonta ja pahaa. Siksikö elämämme on niin monesti hukassa, emmekä osaa enää eläinten lailla olla tekemättä mitään? Emmekä elää itsemme kanssa saati kuunnella sisintämme. 

Päivis ja minä varauduimme ottamaan leppoistamisjakson ja joutenolon vastaan, jota varten hankimme Matkakodin IN105 vuosien osamaksulla. Usein haaveilin ja puhuimmekin kuinka eräänä päivänä kopistamme tulevien talvien lumet syksyisin jaloistamme ja matkaamme aina jonnekin rantamaisemiin leppoistamaan ja vain olemaan. 

Jossain vaiheessa Välimeren unelmiin tuli Siaminlahti Päiviksen ja vähän minunkin Thaikotineen Pattayan Jomtienilla. Joskus riideltiin ja välillä ei sen hämärtämättä käsi kädessä kulkuamme kohti auringonlaskua. Mutta toisin kävi. Avioeromme rikkoi kaiken, jonka syiden avaaminen olisi kymmenen vuoden tarina. Kuinka sen voisinkaan tehdä, kun en tiedä itsekään? Sen kuitenkin tiedän, että se on jotain aivan muuta ja paljon enemmän kuin pihakoivustamme keväisin valuttamamme mahla. Joka tapauksessa yhdessä hakemamme ero pudotti minut yhteen syvimmistä pimeyteni syövereistä.

Mutta niin kauan kuin elän, on toivoa ja niin kauan kuin olen, on elämää. Siitä kiinni pitämisessä minua auttaa rinnalla ennen kaikkea Morakot, sitten thainaapurit kissoineen, koirineen, kanoineen, kukkoineen kileineen ja lehmineen. Sekä kylän lapset ja Temppelin Mamadog, jonka koiralapsista yksikään ei elänyt aikuiseksi.