Kaiken kannan mukanani

Kun lopetin dokaamisen yli 40 vuotta sitten, painoin 180 senttisenä 54 kiloa. Olin langanlaiha. Sen jälkeen oli rahaa syödä hyvin ja hyvin epäterveellisesti, joten päätin tuplata painoni. Ajattelin, että on rehvakasta painaa kerran elämässä 0,1 tonnia. 

Vuosikymmeniä myöhemmin makasin Meilahden teho-osastolla sydäninfarktin saaneena vaakan näyttäessä 105,4 kg ja ajattelin, ettei lähtenyt henki juomalla, mutta syömällä se oli lähellä.

Pääsin pois elävänä ja pari pallolaajennusta rikkaanpana sekä sovin itseni kanssa tekeväni asialle jotain. Kotini elämisen yhteisössä Pessi & Illusian alakerrassa oli 14-metrinen uima-allas, jonka päälle Sovinnon Hannu Ahti aikoi tehdä jousiampumaradan, mutta minä en. Joten työnantajani osti altaan. Siellä otin elämäni ensimmäiset liikuntaliikkeet paino ja fyysinen, mutta myös henkinen kuntoilu mielessä. Mukana kantamani ylimääräisen taakan lisäksi piti korvien välillekin tehdä jotain saadakseni maalliselle taipaleelle jatkoajan.

Kun aloitin kamppailun kiloja vastaan uima-altaalla, täytyi 14 metrin matkalla huilata kaksi kertaa. Kun kunto hieman koheni, oli suuri jeesi joka-aamuisesta sauna-, kävely- ja pyöräilykaveri Heikki Maakorvesta, joka oman kuntonsa hoitamisen lisäksi kulki rinnallani. Ikäni muistan myös puiston väylällä kaksosia rattaisaan työntäneen äidin, joka porhalsi niin sanotusti heittämällä ohi. 

Aika ja vuodet kuluivat ja Heikki meni koulunpenkkien kautta menojaan. Tämä myöhemmin papiksi lukenut mies oli minulle hyvin tärkeä henkinen tuki. Monesti ajattelin, että hän on ikuinen ystäväni, jonka säilytän, kuljen missä karikoissa tahansa. Mutta toisin on käynyt. Silloin tällöin, tätäkin kirjoittaessani ajattelen Heikkiä, että oliko hänkin vain mandaattiystävä, joka kulki ja saunoi kanssani koska olin hänen esimiehensä. Nyt Maakorpi on Jumalan edustaja maan päällä ja minä elämäni leppoistaja vailla virkaa. Ehkä olen myös musta lammas, jota ei ole syytä pitää laumassa saati noutaa sinne takaisin.

Parhaimmillaan päihteettömässä elämässäni, jossa oli jo mielenkin raittiutta mukana, paino alkoi kasilla ellei peräti seiskalla. Vielä ennen Morakotin ruokia oli vaaka kasi- ja ysikympin seutuvilla. Sen jälkeen se ryöpsähti, vaikka jätin päivittäin yhden aterian pois. Mutta niin jätin viime talven kävelytkin. Makasin ja söin puoli vuotta Phatthalungissa ja sitten tein saman aikajakson samoin Jokilaaksossa.

Kun tänään lähden kohti Aasiaa, näyttää vaaka 103,4, joten mukanani matkaa jauhosäkillinen turhaa tavaraa navan ympärillä, mutta myös vakaa päätös, että otan aamukävelyt takaisin ohjelmaan eikä palloni pallon toisella puolella enää paisu. Aamulla jutellessani Taavetin Timon kanssa Thaimaahan, on hänellä paino sekä tavoite sama. Kun huhtikuussa palaamme Suomeen, näyttävät molempien vaakat alle sata tai peräti 98 kiloa 🌝.