Elämän haikeaa iloa täynnä on tämä aamu

Kesäkelit alkoivat tänä vuonna toukokuussa ja hellepäiviä oli kaikkiaan 16. Vaikka kaikki muu taipuisi kelien mukaan, sitä eivät tee aikoinaan kiveen hakatut jotkut suomalaiskäytännöt. Kun virkaansa täynnä oleva on valtansa huipulla päättänyt, että uimarannan puomi aukeaa kesäkuun 1. päivä, sitä ei säiden ja ilmojen säätäjä muuta. Sataa sitten peukalonkynnen kokoisia rakeita tai paistaa aurinko taivaan täydeltä.

Ne ovat varsin pieniä elämän murheita, jos murheita lainkaan. Lapsena kesäni alkoi, kun koulussa oli laulettu Suvivirsi ja saatu todistukset. Siitä eteenpäin viikosta toiseen tuntui, että aina paistoi aurinko, päivieni määrä on rajaton, eikä kesä pääty koskaan. Kunnes puiden lehdet kuin salaa kellastuivat ja luonto monin eri tavoin aloitti valmistumisensa jokavuotiseen talven tuloon. Minunkin oli aika etsiä koulureppu vuoteen alta, perimmäisestä nurkasta.

Mutta nyt on kesä ja Jokilaakso kauneimmillaan, vaikka kauneuden sanotaan olevan katsojan silmissä. Asuinsijasta kotia ei tehnyt nykyisen luonnonsuojelualueen ainutlaatuisuus eikä Hyvinkään asuntomessuilta matkannut, kahdesta merikontista tekemämme Duokoti. Vaan sen teki Päivis, paikan sielu ja hengetär, jonka kanssa jaoin vuosikymmenen koko elämäni.

Vaikka hän muutti ikäänsä nähden etuajassa mummonmökkiinsä, jäi iso osa siitä mikä tekee asunnosta kodin Jokilaaksoon. Jotain en ole kuitenkaan koskaan pysyvästi löytänyt yksin enkä yhdessä. Ehkä itselleni jääkin ikuiseksi arvoitukseksi mikä minussa tappaa sen osan rakkaudesta, joka pitää liiton kasassa parisuhteen myrskyisilläkin merillä.

Jokilaakson rehevyydessä on paljon lapsuuteni kodin vieressä olleesta "Everyn eli tynskin koivikosta". Siellä oli meidän viidakkomme ja majamme. Vaikken muista enää intiaaniheimomme päällikköä näöltä enkä nimeltä, muistan kun hän antoi minulle, heimon nuorimmalle soturille itselleen tekemänsä majan. Itse en osannut sellaista, ainakaan kunnollista tehdä. "Ugh, tämä on nyt sinun, olen puhunut" sanoi hän ja aloitti uuden majan tekemisen heimomme leirin toiselle laidalle.

Jokilaakso on täynnä monia lapsuuden ja aikuisuuden muistoja sekä elettyä elämää. Useat ovat niin haikeutta täynnä, etten aina voi tai kehtaa niitä jakaa muiden seurassa, kyynelten täyttäessä silmäni. Vaikka itkuani joskus häpeänkin, on se yksi kallisarvoisimmista sisimpäni lahjoista. Sen halusin jäävän sydämeen ja aukeavan täyteen kukkaansa, kun lopetin ilon etsimisen ja murheiden hukuttamisen viinan voimalla yli 40 vuotta sitten. Kukka 🌹 oli muuten ensimmäinen sanomani sana, kertoi äitini.