Suomessa on tapahtunut kouluammuskeluita myös ennen Vantaan tiistaista ampumavälikohtausta Viertolan koululla, jossa ammuttiin kolmea lasta. Yksi uhreista on nyt kuollut ja kaksi loukkaantunut erittäin vakavasti. Kaikki osalliset ovat tai olivat 12-vuotiaita.
Suomen ensimmäinen kouluammuskelu tapahtui Raumanmeren yläasteella Raumalla 1989. 14-vuotias poika ampui kahta koulukaveriaan aseella kesken oppitunnin. Molemmat kuolivat ja olivat poikia. Tekijä jäi henkiin. Hän kertoi motiivikseen koulukiusaamisen.
Yksi koulusurma tapahtui Puolalanmäen lukiossa Turussa 1981. 18-vuotias miesopiskelija pahoinpiteli 55-vuotiaan englanninopettajan lapiolla. Uhri kuoli saamiinsa vammoihin myöhemmin. Surmaajan mukaan opettaja oli kohdellut häntä epäoikeudenmukaisesti.
Jokelan kouluammuskelu tapahtui 2007. 18-vuotias abiturientti ampui useita ihmisiä Jokelan koulukeskuksessa. Yhdeksän kuoli tekijä mukaan luettuna. Useita loukkaantui. Surmaajaa kuvattiin kiusatuksi ja syrjäytyneeksi. Tutkintalautakunnan raportin mukaan hän ei saanut mielenterveyden häiriöönsä riittävää hoitoa ja sai mallin koulusurmiin internetistä.
Aikaisempien, vastaavien tapausten perusteella arvelen koulu- tai muun kiusaamisen kokemusten olevan yksi syy tapahtuneeseen. Mutta vaikka se olisi syy, se ei riitä, vaan pitäisi keskustella avoimesti voimasta, joka ajaa ihmisen, jopa lapsen tai nuoren surmatekoihin. Se on viha.
Niin kauan kuin järki hallitsee tahtoamme, on tekomme selitettävissä järjellisesti. Mutta kun tunne saa tahdonvoiman käyttöönsä, sammuu järjen valo, on kyseessä rakkaus, viha, molemmat yhdessä tai joku aivan muu. Puolisonsa mustasukkaisuuksissaan surmannut saattaa vankilassa pohtia järjellä vuositolkulla tekoaan ymmärtämättä. Syvässä tunnetilassa tehdyt eivät ole hevin järjellä selitettävissä itselle eikä muille.
Olin yhteiskoulussa rehtorin mukaan kuuluisampi kuin yksikään opettaja. En ollut koulukiusattu, sillä kykenin pitämään puoleni. Sen sijaan olin kotikulmieni kaveriporukassa kiusattu, lättänenäinen ja puupäinen kapiaisen kakara. Joskus itkin itseni uneen ja päätin vakaasti päättää päiväni heti aamulla. Pahimmille kiusaajilleni toivoin lähes kaikkea mahdollista ja mahdotonta pahaa.
Katkeruus tai viha ei ole silti milloinkaan hallinnut elämääni. Eikä minusta ole ollut vakavasti edes surmatekojen ajattelijaksi, vaikka joskus unessa olenkin surmannut ihmisen. Se on yhä hieman pelottavaa, kun tietää alitajunnan tai mielen muissa sopukoissa piilevän väkivaltaa, jota ei ehkä vihassaan pystyisi järjellä hallitsemaan. Vaan syvällä tunteella tehdyt teot kuljettaisivat mukanaan. Näinhän minulle on rakkaudessa käynyt useamman kerran.
Olematon itsetunto ja tunne-elämän sairaus tai herkkyys veivät täydelliseen alkoholismiin. Oli sama menikö ystävä naimisiin tai hirteen, jokaista tunnetilaa piti yrittää muuttaa toiseksi viinan vomalla. Kunnes mikään ei tuntunut miltään ja harmaata arkea piti tehdä toiseksi päihteiden avulla.
Kun vuosikymmeniä sitten lopetin juomisen, ohjasi järjen valo elämääni tahdonvoiman avulla vuosikaudet. En uskaltanut elää tunne edellä, sillä pelkäsin sen vievän takaisin juomakentälle. Kunnes opin uudelleen itkemään, vaikka rakkaani sanoi "mies ei itke". Nykyisin itken ja kyynelehdin paljon sekä elän vahvasti tunne ensin. Joskus järjelle jää tilaa, aika usein ei.
Mutta miten vanhemmat, opettajat, hyvät kaverit tai mielen ammattilaiset voisivat selittää vihan seurauksia ja opettaa sen käsittelemistä lapselle, nuorelle ja ylipäätään muille, jos he eivät ymmärrä sitä itsekään?
PS. Juuri tulleiden Ylen tietojen mukaan tutkinnassa on selvinnyt, että Vantaan kouluampumisen taustalla on ollut koulukiusaamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti