Mitä tehdä rikkinäiselle saviruukulle?

Jokainen näyttää erilaiselta kuin itse olen enkä aina muista, että niin minäkin näyttäisin, jos voisin nähdä itseni toisten silmin.

Vaikka kenellekään ei taida olla mitään hyötyä mitä ajattelen lapsissa olevasta ja ylipäätään vihasta ja väkivallasta, jotka Vantaan koulusurma nosti pinnalle, pohdin ja kirjoitan niistä kuitenkin. Ehkä ymmärtääkseni enemmän itseäni ja itsestäni. 

Vakavasti väkivaltaiset ja itsetuhoiset lapset tarvitsevat hybridiyksikköjen apua, sanoo lapsiasiavaltuutettu Elina Pekkarinen vuosiraportissaan.

Hybridiyksiköissä yhdistyvät psykiatrian, psykologian, lastensuojelun ja erityispedagogiikan osaaminen. Tällaisissa yksiköissä ymmärretään Pekkarisen mukaan erilaisia syitä, miksi lapset oireilevat voimakkaasti väkivaltaa käyttäen.

– Jotta sen voi ymmärtää, siihen tarvitaan useamman ammattilaisen viisaus. Tällaisessa hybridiyksikössä se viisaus tulee yhteen. Eli lapsen ei tarvitse enää apua saadakseen siirtyä paikasta ja vastaanotolta toiselle, vaan kaikki apu tulee hänen luokseen, Pekkarinen sanoo STT:lle.

Suhtaudun kolmen aikuisen pojan äidin ja ansiokkaan työhistorian tehneen lapsiasiainvaltuutetun julkisuudessa olleisiin käsityksiin ja mielipiteisiin kunnioituksella, mutta silti pohdin myös omiani.

Eilen blogissani mietin miksi emme puhu enemmän usein piilossa olevasta vihasta? Pontta lisäpohdiskeluun antoi, kun viime yönä luin mitä netistä oli löydettävissä muista koulusurmaajista. Esiin nousi muun muassa (ihmis)viha, joka riittää polttonaineeksi muiden ja itsensä surmaamiseen.

Aikoinaan sukelsin syvälle alkoholismiin ja uin sieltä reippaan vuosikymmenen jälkeen kuivalle maalle. Sen jälkeen olen eräänkin kerran pohtinut tapaani etsiä ja löytää itseni, jota en kehnon onnistumisprosentin vuoksi suosittele kenellekään.

Erityisen hyvää siinä kuitenkin on, että kykenin tekemään ylipäätään jotain, kun en ollut tyytyväinen elämään enkä itseeni. Se on paljon enemmän kuin maata masentuneena sängyn pohjalla päivä- tai vuositolkulla, raahautuen päivästä toiseen pystymättä tekemään millekään mitään.

Itsensä ja/tai muiden surmaaja on myös mitä suurimmassa määrin kyvykäs tekemään liian kanssa vääriä asioita. Jotka uskoo olevan oikein tai ainut vaihtoehto minkä vuoksi hän on valmis tappamaan ja kuolemaan. Näille poluille lisäeväitä antavat aikuisten tekemä väkivaltaviihde, sodat, jotkut urheilulajitkin jne, joissa vahingoitetaan muita.

Olla mielestään tarpeeton nolla ja kokea olevansa liian toisenlainen, mutta nettipeleissä maailman haltija, on olemattoman itsetuntonsa kanssa elävälle kuin narkomaanille päivän uusi annos pakotietä.

Koulu opettaa mikä on Botswanan pääkaupunki, mutta se ei opeta meitä elämään. Se ei kerro mitä tehdä, kun paras ystävä kuolee tai äiti ja isä eroavat. Se ei sano mitä minun tulisi tehdä, kun koen olevani liian erilainen enkä kuuluvani mihinkään. Kuka luotsaa silloin lasta oikealle polulle, kun opettajan aika menee järjestyksen ylläpitoon sekä kasvien latinankielisten nimien opettamiseen ja omat vanhemmatkin ovat aivan rikki?