Kun yli 40 vuotta sitten olin juomavuosieni jälkeen ollut jonkun viikon selvinpäin, pyysi minua päihdeleirille mukaan täysin tuntematon seurakunnan viinadiakoni Markku Laukkanen. Pitkään pohdin mistä hän minut keksi, kunnes oivalsin, että hänen työkaverinsa Riitta Nyyssönen oli tulevan vaimoni Liisan ystävä. Sylttytehdas saattoi mitä ilmeisemmin löytyä niiden seinien sisältä missä itsekin majaani pidin.
Markku sanoi pyytäessään, että ei oikeastaan asiakkaaksi, koska olen ollut niin kauan juomatta, mutta ei työntekijäksikään, koska olen ollut niin vähän aikaa juomatta, mutta jotenkin siihen väliin. Sinne Vesalan kurssikeskuksen Rysään kuitenkin menin yli 30 alan miehen ja naisen kanssa. Ensi hetkestä lähtien koin sen olevan minun juttuni. Jokainen vuosikymmenen, parin aikana otettu ryyppy muuttui nopeasti pääomaksi. Olin löytänyt paikkani ja elämälleni juomisen sijaan uuden tarkoituksen, kun väki saunan löylyjen lomassa ja makkaraa grillatessa kuunteli juttujani.
Kuvainnollisesti ja hieman värittäen Markku kokosi kerran vuodessa viikoksi linja-autoaseman ja torin kupeesta bussillisen alan väkeä puhteiden lakanoiden, lihapatojen sekä hengen ravinnon äärelle. Mieleen jäi leiriltä matkaevääksi monta mainiota juttua ja tulevia ystäviäkin, joista tässä yksi muisto. Eräs mies ei ollut moneen päivään syönyt juuri mitään ja hän lastasikin lautaselleen aika kasan karjalanpaistia sekä reunalle pinon leipäviipaleita ja viereen tuhdin palasen voita. Sitten hän kysyi keittiöhenkilökunnalta, että "eikö ole kuin kevytmaitoa, kun olen niin tottunut punaista juomaan, eikä vatsa oikein muuta kestä?"
Päihdetyöhön jäin ehkä siksikin, että vain yhdestä asiasta tiesin työksi asti. Se oli päihteet. Olin väärien valintojen asiantuntija, joita nykyisin kutsutaan myös kokemusasiantuntijoiksi. Jyväskylän kaupunkiseurakunta oli alkutieni, sillä se ei vaatinut minulta mitään, ei edes liittämään käsiä yhteen.
Aikani tallustelin kaduilla omin nokkineni, kunnes seurakunta palkkasi minut sosiaalisesti työrajoitteisten työllistämistuella kolmeksi kuukaudeksi. Näin sai alkunsa Omakotikatu 1, valtakunnan ensimmäinen päihdetyön päiväkeskus pieneen, punaiseen mummonmökkiin. Jälkeenpäin kuulin asuntolautakunnassa puhutun, että "annetaan vaan sille Soinin porukalle se purkutuomion saanut lautarakennus. Sillä jos hyvin käy, ne polttaa sen maan tasalle ja kaupungilta säästyy purkamisen vaiva".
Maailma on täynnä selviytymistarinoita vaikka mistä tosielämän ongelmista, itsensä etsimisistä ja löytämisistä päihteiden avulla sekä ilman niitä. Tapoja setviä ja selvitä ongelmista lienee tuhansia. Vaikken ole juuri kerskunut, on päihteetön elämä hyvä alku mielen, sielun ja ruumiin kokonaisvaltaiseen raittiuteen. Mutta jos viinan tilalle tulee esimerkiksi elämänkumppanin hylkääminen, joka on sietänyt sinua rinnallaan rakastaenkin kaikki juomavuodet sekä perheen ruumiillinen kuritus, viinattomasta elämästä saattaa raittius olla kauempana kuin korkin kiinni laittaessa.
Monelle, jos kellekään yksinkertaisimpia asioita ei ole itsensä kohtaaminen joka päivä siten, ettei halua muuttaa todellisuutta keinotekoisesti varsinkaan kemiallisilla aineilla toiseksi tunniksikaan. Helposti ihminen hiihtää tuskaistakin, mutta jollakin lailla tuttua, turvallista latuaan mieluummin kuin hyppää hyppyrin nokalta tai ottaa muuten askeleen tuntemattomaan. Oma hyppyni mahdollisti uudenlaisen etsimisen ja löytämisen sekä sen, että olen ylipäätään olemassa. Kertakäyttönahkapukuni sisällä suremassa, iloitsemassa ja marmattamassakin, mutta ennen kaikkea nauttimassa kiitollisena lahjasta, jonka olen saanut vanhemmiltani pyytämättä ja ansioitta.
Elämän raittiudesta olen monesti kirjoittanut ja saatan tehdä niin silloin tällöin sen aikaa kun pystyn. Tosin aamulla blogia aloittaessani, kyseinen aihe ei ollut edes mielessä saati tarkoitus. Nykyisen elämänjaksoni ensiakeleet ja muistot veivät kuitenkin mukanaan. Joten ehkä huomenna jotain siitä mikä on ollut raittiuden hintalappu ja koenko maksaneeni sen kokonaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti