Rattiuden hinta

Ehkä olisi hyvä ensin kertoa mitä raittius on minulle. Se on hetkiä hiljaisuudessa, kesäyössäkin yksin istuessani laiturilla äänettömyyttä kuunnellen. Tuokion ajan tuntuu syvällä sielussa, että tässä on kaikki eikä minulta puutu mitään. En halua lisää enkä halua muuttaa keinotekoisesti todellisuuttani muuksi millään tavalla.

Samaa täydellisyyttä saatan kokea eläinteni ja ihmisläheisten haudoilla. Surun hetkessä kyynelten ja kaipuun seassa on kaikki eikä siitäkään puutu mitään. Hiljaa kyselen taivaanrannan tuolta puolen, että sinnekö menitte, millaista siellä on ja näemmekö joskus? Raittius on opettanut itkemään aikuisen miehen itkua sekä kokemaan kaiken tapahtuvan kristallinkirkaana eikä sumu- tai humuverhon takaa.

Mutta kännilläkin on puolensa, jota en ole raittiina kokenut. Sillä humalaisen hauskanpidossa ja örvellyksessäkin on ainutlaatuisuutensa, jota aikoinaan yritin tavoitella selvinpäin päihtyvässä ravintola- ja kaveriseurassa. Mutta jo parin, kolmen drinksun tai tuopin jälkeen muut matkasivat jonnekin toiseen maailmaan, jonne en löydä mieleistä enkä muutakaan polkua. En tavoita enää oudoksi tullutta huumoria, vitsejä enkä seurani muutakaan hauskanpitoa. Ajattelen, että kun en enää halua hauskanpitoa viinan kanssa, se on oikein sopiva hinta raittiudesta.

Silloin tällöin törmään raittiuden apostoleihin, jotka suun täydeltä paasaavat vuosia ja kymmeniä kestäneen juomisensa olleen yhtä helvettiä. Mietin miksen kokenut samoin tai miksi he sanovat niin, sillä kännissäkin oli usein kiva olla. Olin juovana alkoholistina urani huipulla. Lopulta se ei enää riittänyt ja kysyin mielessäni yhä useammin, että tässäkö on kaikki? 

Raittiuteni jarrumiehet, tupakka ja alkoholi pitivät minua tiukasti hyppysissään, vaikka käsitin niiden olevan päällimmäiset elämäni lyhentäjät. Pontikkaa keittäessäni katsoin pullonkorkissa palavaa sinistä liekkiä ja tiesin, ettei hulluus, tyhmyys eikä tylsyys ala siitä, jos en kaada tuota sisääni. Sätkää kääriessäni pohdin, että järkevämpää olisi polttamisen sijaan sytyttää kymppi ja katsoa sen palamista. 

Useita kertoja lähdin aamuisin sadan metrin päässä olevaan kantakuppilaani tarkoituksena juoda aamukahvit. Joka kerta se muuttui ennen kassaa isoksi tuopiksi tai lasiksi olutta. Kunnes kauan sitten alkuperäinen suunnitelma toimi ensimmäisen kerran. Sama oli tupakan kanssa. Sata kertaa lopetin ja 99 kertaa aloitin. Sadas kerta toden sanoi. Viikon kävelin tupakoitsijoiden perässä haikuja haistellen, mutten laittanut savuketta suuhuni. Molemmat muutokset olivat liikasyömisestä luopumista helpompia, sillä viinanjuonnin ja tupakoinnin voi lopettaa kokonaan. Ruuan suhteen pitäisi pystyä kohtuukäyttöön. 

Kun ryyppykavereistani yksi toisensa jälkeen kuoli viinaan, muihin päihteisiin, puukoniskuun, kännisenä auton rattiin tai jotenkin muuten ennenaikaisesti, vakuutuin viimein, että elämäntavoillani on liian kova hinta. 

Ilman viinaa ja tupakkaakin on vaivoja riittänyt ja hengenlähtökin ollut lähellä. Sen kaiken ja kilojeni kanssa käyn jatkuvaa Jaakobin painia, jotka veivät myös Meilahden sairaalan teho-osastolle ja sydänvalvomoon. Siellä ajattelin elämänlankaani ohuttakin ohuemman hiuskarvan varassa. Mietin, että jos en olisi muuttanut tapojani, en olisi selvinnyt tänne saakka tai pois kuin jalat edellä.  Uskonkin maksaneeni koko raittiuden hinnan ja saanut vastineeksi paljon lisäpäiviä, vaikka syönkin liian usein enemmän kuin kulutan. 

Uuden elämän jatkoajan olen leppoistanut ja tiedän käyttäneeni suunnilleen sen, jonka työelämässä Ilmariselle sijoitin vanhuuden varalle ja turvaksi. Joten nyt elän muiden siivellä. Juomisen loppuvuosina ei työkään juuri maistunut tai työnantaja ei kauaa katsellut kännistä tekijää, joka aamuisin odotti vain milloin saa kaupasta tai baarista ensimmäisen keskioluen. Minusta ei ollut silloin eläkkeen maksajaksi. Eikä sillä vauhdilla kyllä olisi ollut sen käyttäjäksikään.