Olenko ensi toukokuussa vanha?

Keskimäärin suomalaiset kokevat, että vanhana voi pitää 74 vuotta täyttänyttä ihmistä. Vanhuuden ikäraja on kyselyn mukaan nousussa, sillä vuonna 2013 se oli 72. Vastaavasti kyselyn mukaan 80 vuotta täyttäneet kokevat vanhuuden alkavan vasta 81. ikävuodesta.

Itse luin jostain ja kirjoitinkin eräänlaisen vanhuusmittarin olevan, kun muistelee menneisyyttä enemmän kuin ajattelee tai suunnittelee tulevaisuutta. Sen mukaan voisin pitää itseäni vanhana. 74-vuotiaana sitä olenkin, mutten pidä sanasta, sillä joko itse tai muut istuttavat siihen kielteisen poltinmerkin. Ikäänkuin elämä olisi seniorina eletty ja odottaisin vain lähtöä.

Mutta eihän se niin ole. Ja vaikka olisikin, sillä huomisesta emme tiedä, niin entäpä sitten, kun en edes käsitä lähdenkö jonnekin tai enkö minnekään? Jätänkö tänne vain kertakäyttöisen nahkapukuni sisäkaluineen ja muu minäni matkaa jonnekin? Josta ihmisen keksimä, alati vain eteenpäin kiitävä aika ei minua kuitenkaan enää koskaan tavoita? Päädynkö silloin ikuisuuteen, jossa aikaa ei ole ja jonne useat tutut sekä tuntemattomat ovat matkanneet ennen minua?

Monet uskonnot, filosofiat ja uskot antavat tästä viitteitä tai pitävät "tuonpuoleista" varmana. On niitäkin, jotka uskovat käyneensä kääntymässä jossain ja elävät mielestään keskuudessamme kuka kuinkakin monetta kertaa joko ihmisenä ja jonain muuna. Aaveet, haamut ja kummitukset ovat ehkä roiskeita tästä maailmasta. Joku saattaa jatkaa mielestään eloa eläimenäkin. 

Uskonnot ovat varsinainen ihmisten loihtima elämän ja kuoleman mahtitekijä, jonka vuoksi moni on menettänyt henkensä kai yhtä kauan kuin ihminen on ollut olemassa. Toisen "vääräuskoisuus" tai uskottomuus on riittänyt ja riittää yhä hirmutekoihin. Jos ei itseään sivistyneenä pitävä kristitty surmaa toista eläessään, niin hän toivottelee kuolemanjälkeiseen, ikuiseen kadotukseen ja helvettiin.

Itse muistelen paljon elämääni, sillä pidän sen elämisestä uudelleen, vaikkei ruumiini osaakaan kulkea ajassa taaksepäin. Päiväkirjanomaiset blogikirjoitukseni kertovatkin paljon eletystä, mutta myös tästä hetkestä sekä tulevasta.

Muistan, kun 70-vuotislahjaksi hankin Harley Davidson moottoripyörän ajatellen onko minusta enää siihen. Se oli hyvä prosessi pohtia milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Näivettymiseen johtavalta polulta toisaalle minut ohjasi lähes 150 vuotta sitten Minna Canth: "Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää!”

Osin sen vuoksi minulle ei myöskään riittänyt Jokilaaksossa, Ison kiven juurella olevan hautapaikkaani vartioivalle seitsenpistepirkolle eli leppäkertulle juttelu. Tielleni tupsahtikin yli seitsemänkymppisenä tämän hetkisen elämäni ykkösjuttu, Morakot eli Tata Thaimaasta.

Sitten vaihdoin pienen osa-auto Smartin hopeanharmaaseen Avensikseen, jonka makuuhuoneessa vietin viime kesänä öitä siellä täällä. Tänä talvena pohdin mitä kaikkea muuta uutta vanha rouva mahdollistaa ja oivalsin, että katollehan saa esimerkiksi veneen. Joten nyt minulla on käyttäjiä vailla sinivalkoinen intiaanikanootti.

Kaikkine rosoineen elämäni on ollut ja on hyvä, vaikka olen myös menettänyt yhteyden joihinkin läheisiini luullen veren ja vähän muunkin olevan vettä sakeampaa. Ehkä niin onkin, kunhan vaan jaksan odottaa. Tällä hetkellä taipaleellani on sopiva annos menneisyyttä ja nykypäivää sekä sylin täydeltä tulevaisuutta, josta en tiedä kuin ohikiitävän hetken.