Verokarhu valvoo elämääsi

Kerran tapasin perheen ja kirjoitinkin Pohjois-Thaimaan pienestä taajamasta jossain Myanmarin/Burman rajalla. Siellä syrjäisen kylän yhdessä sen vaatimattomimmista kodeista asui thaivaimonsa ja kahden pienen lapsen kanssa suomalainen postimies.

Häneltä kysyin, että mikä on sinut viskannut tänne, sanoisinko kirjaimellisesti Jumalan selän taakse? Lisäsin ymmärtäväni sen kyllä olevan yksi turvallisimmista paikoista, jos on tarve lymytä vaikkapa pahaa maailmaa. Itseltään tosin ei taida hevin piiloon päästä. Sitä tai ainakin omaa elämäänsä pakoon on moni yrittänyt, minäkin enkä vähiten pullon kanssa.

Tähän tämä mukavan tuntuinen nuorehko mies sanoi, että yhtenä päivänä kollega toi verokarhulta sen viimeisen maksulapun, joten täällä ollaan ja täältä se ei minua löydä. 

Mielessäni naurahdin, että niinkin. Mutta hyvällä tuurilla eloasi riittää herran kukkarossasikin eläkeikään saakka, jolloin roponen tai pari saattaisi tulla iän, mutta myös taakse jääneen valtion postimiehen uran vuoksi. Silloin synnyinmaasi virkahenkilö, nimeltään verokarhu kaivaa sinut esiin, vaikkei se oikeastaan sinua kaipaa. Mutta eläkerahojasi se kaipaa, joista nalle tahtoo osansa niin kauan kuin henki pihisee ja ehkä leskeneläkkeen muodossa sen jälkeenkin. Vaikka olet mahdollisesti päättänyt, että pitäkööt keksintönsä, joudut myös ajattelemaan, että karhun vietyä osansa, jää lopuista näppejään nuolemaan myös lapsesi ja heidän äitinsä.

Tämä on yksi niistä epäoikeudenmukaisuuden kummallisuuksista, jolloin jonkun sortin katkeruuden sukulainen nostaa sisälläni päätään. Saatan asua vuosia suht pysyvästi ulkomailla, enkä ole millään lailla rasittamassa kaikkea muuta kuin persaukista synnyinmaatani, niin veroja se kerää minulta edelleen. Jos olisinkin työikäisenä menestyksekkäästi lymyillyt, eläkäikäisenä se löytää minut tai eläkkeeni maksajan lähes satavarmasti. 

Silti se ei ole halukas jeesaamaan viime kädessäkään matkasta kotimaan sairaalaan tai hoidosta ulkomailla, vaikka viekin koko ajan veroina jo toiseen kertaan osan rahoistani. Varsinkin, jos maksajana on kunta tai valtio. Ikäkään ei juuri muulta armahda kuin, että enää en taitaisi kelvata edes tykinruuaksi rintamalle.

Ehkä olenkin elävänä, yhteiskunnalle hyödyttömänä arvokas vain siksi, että niin kauan kuin henki pihisee, niin kauan maksaa Ilmarinen eläkettä. Josta ensimmäisenä verokarhu kauhoo osansa, kuten mesikämmen mehiläistarhurin luona hunajavarkaissa.

Kovin helposti ei suomalainen pysty itseään järjestäytyneessä yhteiskunnassa laittamaan niin sivuun tai syrjään, etteikö Suomi-äiti eläkettäsi löydä, vaikkei sen saajasta väliä olisikaan.