Jyväskylän Katulähetyksen ja Sininauhasäätiön kadonneet visiot, osa 1

Kun aikoinaan tulin osaltani vastuunkantajaksi Katulähetykseen, oltiin tilanteessa, jossa ainut rakennus, Veljeskoti Sepänkadulla oli myyty ja edessä oli muutto kaupungin omistamalle ja kunnostamalle Taka-Keljon koululle. Sepänkadusta saaduilla rahoilla ja Kirkon Yhteisvastuu-keräyksen tuotoilla ostettiin 5 osakehuoneistoa Veljeskodin asukkaiden ja vankilasta vapautuvien tukiasunnoiksi.

Kun tukiasuntotoiminta voitiin myöhemmin siirtää Kuokkalaan rakentamiimme Takalaittoman kerrostaloihin, vaihdettiin hajasijoitetut osakehuoneistot Nurmelan lomakotiin Vesankajärven rannalla, jonne teimme kristillisen hoitokodin. Jälkeeni tulleet vastuunkantajat myivät Nurmelan murto-osan hinnalla siitä minkä viiden huoneiston muodossa aikoinaan maksoimme.

Hankimme myös entisen venäläisten kanavanrakentajien tukikohdan Torikan-koulun, joka sai nimen Tessiobacka. Laukaan kunnalta ostimme samassa yhteydessä vierestä rantapeltoja Päijänne-Keitele kanavalle saakka. Ajatus oli tehdä ilman alkoholinmyyntiä toimiva caracan- ja campingalue sekä kohde, jossa tärkeintä ovat nuoret sekä kuntouttava tekeminen. Työtyörukkasina asiakkaat, muut palkatut työntekijät sekä lännenratsastukseen tarkoitetut hevoset. Miksi näin ei käynyt, sen kertokoot muut tai minä myöhemmin. 

Vaikka valtaa toiminnanjohtajana hallituksen kanssa ja ilman paljon käytinkin, kaikessa eivät kynnet pitäneet. Joskus ne pitivät mutkien kautta. Siitä mainio esimerkki on lähtöni Sininauhasäätiön toimitusjohtajaksi Helsinkiin. Olin luvannut henkilökunnalle, että Katulähetyksen hallitus ottaa varmasti tasapuolisesti työni jatkajaa valitessaan huomioon myös talon sisältä paikkaa hakeneet.

Vaan toisin kävi. Valintakouksessa sivuutettiin kaikki hakijat ja valittiin uudeksi toiminnanjohtajaksi puoliksi veran alta Sakari Pihlaja. Itseäni ei loukannut Sakarin valinta, vaan se, kun kollektiivinen esimieheni veti minut lupauksineni kölin alta koko henkilökunnan silmien edessä. Se lieni ainut kerta milloin uhmasin tehtyä päätöstä. Olin yhteydessä jokaiseen hallituksen jäseneen ja yhden äänen enemmistöllä luterilaiset olivat valmiit vetämään päätöksen takaisin. Vapaiden suuntien edustajien oli taivuttava ja paikka pantiin hakuun. Sitä Sakari Pihlaja ei hakenut, ja tehtävään valittiin yksimielisesti Erkki Arvaja.

Mutta vaikka nuorisotyönä kohde Laukaan Tessiobackassa ei toteutunut, se ei nitistänyt suurta visioita. Hankimme Jyväskylän keskustasta valtion firmalta pienkerrostalon, joka sai nimekseen Päättymätön Tarina. Nimeä moni ihmetteli. Kun näytimme Jyväskylän suurimmassa elokuvasalissa etupäässä nuorille filmin Neverending Story, sen yhteydessä kerroin nimen syyn: "Jos haluat omasta elämästäsi päättymättömän tarinan, on sinun löydettävä iankaikkien elämä."

Nuorisotyötä vetämään valittiin Jarmo Hakkarainen. Hänellä oli ylivertaiset ansiot; oma persoona, ei mitään koulutusta nuorisotyöhön eikä päivänkään kokemusta, mutta palava halu tehdä juuri sitä. Myöhemmin hallitus myi nuorisotalon, joka käytännössä tappoi yhden valtakuntamme ainutlaatuisimmista nuorisotöistä.

Sitten verkkoihin tarttui Sammallahdesta, Päijänne-vesistön rannalta Saharanta-niminen tila, joka sain nimekseen Pikkusielu. Senkin jätän nyt kertomatta miksi se sai kyseisen nimen. Käytöstä poistuneen lämpövoimalan maalle oli tarkoitus rakentaa rivitalo tai pari. Vesiyhteyttä varten Tessiobackaan olimme hankkineet Turusta entisen armeijan k-vene Jeminan.

Nykyisin tai jo aiemmin oli myyty Pikkusielu, kuten Jeminakin. Mihin ylipäätään kaikesta myydystä omaisuudesta saadut varat on käytetty, siitä minulla ei ole tietoa, vaikka käsitys onkin. Ainut onneton ilonpilkahdus on, että puheenjohtaja Pekka Arposuo, jonka omistukseen Jemina siirtyi, on saanut vuosia käyttämättömänä olleen aluksen takaisin vesille.