Osa minusta ei haluaisi syödä lihaa

Lähes 70 tai 65 vuotta sitten olin Tyrnävällä mummolassa ja juoksin pihasaunan taakse juuri kun isäni löi pappani kanssa kirveellä kanalta kaulan poikki. Taisi lentääkin vielä sen jälkeen muutaman metrin. Itkin sitä. Isäni lohdutti: "Älä  suotta, sillä kana menee naapuriin eikä mahdu muuten kassiin. Siellä pää ruuvataan takaisin paikalleen ja kanalla on taas kaikki hyvin". Jotenkin halusin tämän silloin uskoa, koska ajattelin, että isä, kuten äitikään eivät koskaan valehtele lapsilleen.

Tämä tuli mieleen, kun jokunen päivä sitten puoliksi avonaisen keittokatoksen perällä pahvilaatikossa asuva Black and White -kissa oli nitistänyt pikkulinnun ja syönyt suihinsa. Sitä toruin, että mitä sen menit listimään, sillä Tata ja minähän annamme sinulle ruokaa enemmän kuin kyllin. Mutta minkä kissa luonnolleen voi?

Yli kuudenkymmenen vuoden jälkeen törmäsin taas kanantappoon. Morakot oli ostanut 150 bahtilla naapurista kanan ja pestannut siskonsa pojan tai mikä sukulainen lienee, ottamaan siltä hengen pois ja nylkemään. Sitten Tata valmisti kanaäidin padassa ateriaksi ja pistelimme linnun poskiimme hyvillä ruokahaluilla. Rippeet tai roiskeet päätyivät Black & Whitelle, jolle sillekin siipiveikotar maistui, kuten aiemmin pikkulintukin.

Kasvissyönti on yksi asia, josta ihailen Päivistä, sillä hän ei taida laittaa suuhunsa mitään eläinperäistä. Ei ehkä maitoa eikä kananmuniakaan. Samaan suuntaan tahtoisin taivuttaa omia tottumuksiani. Kokisin hyväksi, jos yhdenkään eläimen ei tarvitsisi enää luopua elämästään päätyäkseen ruokapöytääni.