Päivä päivältä ymmärrän vähemmän ja enemmän

Morakot pyysi minua Facebook-kaveriksi 02.05. viime vuonna ja tapasin hänet ensimmäisen kerran 27.09. Kesä chattailtiin ja puhuttiin videopuheluita. Vuosi sitten ajattelin Jomtienin Pattayalla, että nyt kysyn tuleeko hän käymään luonani Siaminlahden toiselta puolen. Päätin, että jos tulee, otan hänet tosissani. En unohda, kun Morakot astui lentokenttäbussista Jomtienin linja-autoasemalle ja ajattelin, että siinä hän on, rakas yksinäisyyteni poistaja. 

Olin etsinyt jo pitkään pysyvää lääkettä yksinäisyyteen, sillä huomasin, että ei ole minun hyvä olla yksinäni. Avun etsiminen mainittuun vaivaan teetti muun muassa kaksi Filippiinien matkaa. Toisen Angeles Cityyn, syvälle alueelle, jonne ei ollut tietäkään Googlen karttapalveluissa. Sinne kuitenkin kolmipyöräinen moottoripyörätaksi minut vei. Lähtiessään kuljettaja vielä varmuuden vuoksi kysyi "aiotko tosiaan jäädä tänne?"

Jäinhän minä. Valokuvan kanssa kuljin peltikotien ovelta ovelle kysellen tunteeko kukaan ketään kuvasta. Viimein yksi lapsista osoitti ulko-ovena toimineen kankaan raosta yhtä älylaitteeni näytön tyttöä, että "tuo on mun luokalla." Iso lapsikatras isän kanssa opasti minut perille. Sen jälkeen kävelin kuukauden jokainen aamu usean kilometrin matkan hotelli Fensoniin ja takaisin.

Toisen, yhtä kauan kestäneen matkani tein Olongapon kaupunkiin, ison perheyhteisön luokse. Jossa peltiseinien sijaan talo oli betonia. Siellä myös asuin. Kun yöllinen tuuli rämisytti tai sade piiskasi kattopeltejä, lapset äitineen käpertyivät viereeni kiinni pitäen ja peläten, että Filippiinien kaikkien tietämä Aswang vie jonkun heistä. Mielenkiintoista on, että Filippiinit on mystisine olentoineen syvästi katolinen maa. Tosin näyttää Aswang elävän monen thaimaalaisenkin mielessä. 

Kun lähdin Suomeen, luulin tulevani isäksi ja olin hyvin onnellinen. Mutta totta oli vain, että lapsi syntyi, joka sai syntymätodistukseen minut isäkseen ja nimekseen Jorma Goza Soini. "Little Jormaksi" häntä kutsuttiin ja niin on ehkä edelleen. Tämä kaikki tuuppasi minut niin syvälle pimeyteen, etten ollut päästä sieltä pois.

Monesti toistelin itselleni uskoa huomiseen, että milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta? Ja vastasin, etten tiedä, muttei ainakaan vielä. Little Jorman syntymistä odottaessani kirjoitin vuoden jokaisena päivänä julkiseen päväkirjaani syntyvälle lapselle elämästäni. Ajattelin, että yhdistän sivut paperikirjaksi, jolla on joskus yksi lukija. Näin ei käynyt. Jäljelle jäi lapsi, jolla on nimeni ja julkaisematon kirjani sekä kipeät, mutta kovin rakkaat muistot.

Tässä kuussa tulee vuosi täyteen yhteistä elämää Morakotin kanssa, jota en olisi tavannut ilman sosiaalista mediaa enkä tapaani hypätä suinpäin sekä käytännössä lähes kielitaidottomana tuntemattomaan ja milloin minnekin. Tällä hetkellä ajattelen kulkevani Tatan rinnalla tulevaisuuteen niin kauan kuin meille yhteinen huominen tulee.

Tämä kaikki on mullistanut henkistä ja myös hengellistä elämääni monin tavoin, sillä en usko olevani maailmankaikkeuden napa enkä edes penaalin terävin kynä. Morakotille Buddha edustaa kaikkea ajan tuolla puolen, jota minulle puolestaan tulisi Nasaretilaisen tehdä. Joko olen itse tai muut ovat vääristäneet viestin tuonpuoleisesta, sillä uskon kauppamiesten ja -naisten mukaan menemme molemmat Manalaan vääräuskoisina, jonne tuomion jakajien mukaan menevät myös lähes kaikki ystäväni. 

Luulen ja haluan uskoa, että jos ajan ulottumattomissa sieluni ylipäätään tapaa jonkun tietävämmän, on sillä tai hänellä täydellisen armahtavainen mieli, jos sitä ylipäätään tarvitaan, toisin kuin yhdelläkään itseään ajassa uskovaisena pitävällä. Ja kas vain, ehkä huomaammekin olevamme eräänä päivänä kaikki samassa paikassa jossain siellä missä ihmisten tekemiä kelloja ei ole.