Mitä on hyödyllinen elämä?

"Mä nousin ylös, astuin sekaan peikkojen, hui!

Mä muistan kuinka viime yönä kanssa veikkojen. 

Päättelimme, että elämämme tarkoitus, 

lienee murheen karkoitus."

Tätä mieltä ovat Syrjän veljekset Eppu Normaalin biisissä.

Aika moni lapsellinen sanoo elämän tarkoituksen olevan tehdä sekä saada lapsia ja kokea näin elämänsä hyödylliseksi. Mutta entäpä sitten biologisesti lapsettomat aikuiset? Löytyisikö meillekin jotain hyötykäyttöä? Ehkä samaan lokeroon menee adoptiovanhemmuudet, jollainen olen itsekin. Kun poika tuli taloon, iloitsi kanssani kypsään ikään ehtinyt nainen: "Voi kuinka iloinen asia! Saada lapsi, joka tarvitsee vanhempia. Sillä yleensähän vanhemmat tarvitsevat lasta."

Ehkä vuosikymmenen, kaksi kestänyt kasvatustehtävä on suurin kokonaisuus, jossa koen olleeni hyödyllinen. Sitä ajatellessani joskus tosin totean, että vaikka kiittämättömyys on usein maailman palkka, voisi lopussa silti seistä kiitoskin. Tai loppujen lopuksi mene ja tiedä siitäkään 🤣.

En koskaan nähnyt tai ainakaan muista äidin ja isän välillä ainuttakaan läheisyyden osoitusta. Ajattelen heidän rakastaneen silti toisiaan. Miksi he muuten olisivat tehneet pikkusiskoni, pikkuveljeni ja minut? Ehkä me kolme olimme hyödyllisiä heidän rakkaudessaan ja parisuhteessaan.

Fyysisessä työelämässä olin eniten hyödyllinen työnantajalle. Sen sijaan ryyppyvuosiltani saa hyödyllisyyttä etsiä suurennuslasillakin löytämättä. Tai ehkä olin hyödyllinen varoittavana esimerkkinä. Sen jälkeen päihdetyössä, jos en ollut hyödyllinen, niin ainakin auoin monille ovia uuteen elämään.

Eläkeukkona kadotin oikeuden elämään vuosiksi. Avioeron tuoma yksinäisyys korosti täydellisen tarpeettoman ja hyödyttömän kokemusta. Minun oli hyvin vaikea löytää elämisen oikeutta, koska en kokenut olevani millään lailla hyödyllinen.

Ehkä itselleni nykyisin merkityksellisin sisältö on päiväkirjanomaisten blogien kirjoittaminen, joita julkaisen päivittäin. Lukukertoja on kuukausittan noin 10 000. Ehkä siitä on jollekin lukijalle hyötyä tai ainakin jotain sisältöä toviksi. Nykyisin käsitänkin, ettei elämän tarkoitus taida ollakaan murheen karkoitus tai olla edes hyödyllinen. 

Kirjoitin monen sanovan elämäntarkoituksen olevan suvun jatkaminen. Ehkä itsekin ajattelisin niin, jos olisin biologinen isä. Tai sitten en. Koen aika ohueksi, että jo yli 70 vuotta kestäneen taipaleeni päätarkoitus olisi naida ja tehdä lisää Soineja ja Soinittaria.

Haluan uskoa elämäntarkoituksen olevan löytää polun pää lähteäkseni jonnekin sen jälkeen, kun pumppuni on lyönyt viimeisen kerran.

Muistan hyvin, kun halusin taivaaseen. Sinne jota ahtaat ihmiset kauppaavat ja toisaalta pelottelevat sulkeutuvilla ovilla. Sitten oivalsin, että heidän asettamilla ehdoilla ei taivasten valtakunnasta ole oikeastaaan kukaan jo lähtenyt ystäväni, ei äitini, ei isäni eikä myöskään siskoni.

Siispä minäkään en enää tahdo sinne. Vaan haluan sinne missä ovat rakkaat ihmiset ja eläimeni. Mutta yhtä lailla kuten jää nähtäväksi löytyikö minulle tuhkankantajaa, jää nähtäväksi löysinkö iankaikkisen polun pään.