Mennyttä on mukavaa, mutta usein haikeaa elää uudelleen

Ehkä eilinen blogini Tykkien parisuhdesopasta ei ollutkaan aivan tyhjänpäiväinen, sillä keittoa näyttävät hämmentävät myös ne tai he, jotka kirjoittavat työkseen. Tässä yksi tältä aamulta.

Mutta minä siirryn uuteen aiheeseen, sillä Facebook toi sivuilleni yön aikana muiston vuosien takaa. Siinä on Matkakotimme asukkaineen sekä Niilon koirakaveri Rudi.

Aikoinaan olimme laittamassa lusikoita yhteisen keittiön laatikkoon, joten pohdimme missä ja millainen sellainen olisi. Edessä oli keskenään jaettu tulevaisuus, mutta hankkisimmeko kukkarollemme sopivan oman pesän vai tekisimmekö sen vuokraseinien sisälle? 

Eräänä aamuna herätessämme yö oli ratkaissut tulevaisuutemme kodin osalta. Emme hanki kumpaakaan, vaan hankimme jotain, joka on kaikkea muuta kuin varoihimme sopiva ja jossa ei ole mitään järkeä. Mutta tunnetta oli senkin edestä. Meille mieleistä matkailuautoa ei löytynyt uutena eikä käytettynä, joten se piti tehdä takana olevine istuinryhmineen Saksassa, Euramobilin tehtaalla.

Rekisterinumeroltaan IN-105:n syntypaikkaa kävimme myöhemmin katsomassakin matkatessamme pyörien päällä olevalla kodillamme Turkin vuorten yli Alanyaan. Hieno matka, josta Päivis ajoi 12 000 kilometriä ja minä 500 😅.

Kuvassa olemme Matkakotimme kanssa tasan yhdeksän vuotta sitten Vivamossa Syysrasteilla, joka oli vuosittainen, valtakunnallinen päihdeväen tapaaminen. Silloin oli elossa, jo elämänsä ehtoossa Niilon paras koirafrendi, jackrusselinterrieri Rudi. Kuin eilisen muistan niiden yhteisen, monia metrejä pitkän hihnan, jonka toisessa päässä kulki monirotuinen ja toisessa päässä yksirotuinen. Niilon vetäessä perässään jo verkkaisemmin liikkuvaa ystäväänsä, putosi se kerran ojanpohjalle nokkospuskaan eikä päässyt ilman apuani ylös. 

Rudin viimeinen leposija on Jokilaakson pienellä saarella, jossa on eläinten hautausmaa ja jota kutsumme Rabbit Islandiksi. Ystävänsä viereen Niilokin joskus haudataan ja koirien sieluineen niistä tulee luonnonsuojelualueen ikuisia asukkaita.

Liikkuvassa kodissamme vietimme paljon aikaa ja asuimme useammassakin paikassa. Eikä vähiten Jokilaaksossa. Mutta myös Puolimatkankoti Myrrin parkkipaikalla turvaten asukkaiden päivä- ja yörauhaa. Myrri oli ainut paikka, jossa päihdehuollon asiakas on käynyt Päivikseen fyysisesti kiinni. Silloin olin valmis käyttämään riittävästi väkivaltaa vaimoni vuoksi. 

Kun saatoimme Matkakotimme uuteen elämään avioeromme muuttaessa täydellisesti tulevaisuutemme, seuraavana talvena kuin asiaan kuuluvana, lumitaakka romahdutti sen 10 metriä pitkän ja yli 3 metriä korkean talvitallin. Voisin sanoa myös kodin, sillä minulla on joillakin tavaroillakin sielu. Kuten pikkutytön räsynukella. Jäljellä on tällä hetkellä vain entisen kotimme tyhjä paikka, joka odottaa jotain, josta en tiedä vielä mitään.