Tämäkin kesä on toisenlainen

Jokilaakson Merikontti- eli Duokoti on kymmenen vuotta vanha. Aikoinaan esittelimme sen Hyvinkään asuntomessuilla, josta kuukauden esilläolon jälkeen se matkasi kahdella rekka-autolla nykyiselle paikalleen. Siitä tuli Päiviksen ja minun yhdessä suunnittelema koti, jonka oli tarkoitus olla loppusijoituspaikka molemmille, kun matkasimme käsi kädessä kohti ilta-aurinkoa.

Vaan toisin kävi. En tiedä kasvoimmeko erilleen vai liian suuriksi toisillemme, mutta emme mahtuneet enää saman katon alle. Joten Päivis otti Muumimamma lusikkansa sekä matkasi kohti uutta elämää ja minä jäin Jokilaaksoon etsimään itseäni. Vaikka haimmekin eroa yhdessä, yksin vein sen loppuun. Toki Päivis jäi sydämeeni omaan lokeroonsa, kuten muutkin itselleni merkitykselliset ihmiset. 

Ehkä olen tältäkin osin toisenlainen kuin moni muu, sillä en halua, enkä edes yrittää pyyhkäistä elettyä pois elämästäni, arjesta enkä muistoistani. Vaan kaiken kannan mukanani. Välillä se on raskasta ja rikasta eivätkä kaikki minua tältä(kään) osin ymmärrä.

Joka päivä kuljen kuvan kiven ohi, jossa on valettu messinkilaatta. Sen juureen oli tarkoitus ripotella meidän molempien tuhkat tai ainakin osa niistä. Siitä en edelleenkään, enkä varsinkaan enää osaa sanoa mitään, sillä tulevaisuuden ennustaminen on yhä vaikeaa, lähes aina ylivoimaistakin.

Viime vuonna elämääni tupsahti ensin sähköisesti ja sitten livenä 8000 kilometrin päästä Morakot, joka ajoi matkoihinsa useamman vuoden yksinäisyyteni. Hän käänsi uuden sivun, sillä ei ole ihmisen tai ainakaan minun hyvä olla yksin.

Vuosien karttuessa on ollut aina vaan vaikeampaa aloittaa alusta ja matkalle on jäanyt haavoitettuja sieluja ja rikkimenneitä ihmissuhteita. Silti olen uskonut, että ihminen ei hevin tule niin vanhaksi ja vaivaiseksi, etteikö voisi aloittaa alusta, sillä mielikuvitusta ei kukaan helposti nujerra tai tyystin vie.

Vaikka elän tässä päivässä ja paljon menneisyydessä, jota ruokkii löytämäni Munallisten Marttakerho, on huominen yhä vahvasti mukana. Taas jälleen kerran, kun Jokilampien joutsenperhe lähtee etelään talven viettoon, pakkaan minäkin reppuni Morakotin kanssa ja matkaamme osin samaan suuntaan. Mitä se tuo tullessaan, sitä en tiedä.

Minulla on ollut jälleen kerran hieno kesä, jonka on tehnyt aivan erityiseksi Tata, jonka kanssa olen voinut jakaa paljon päivistäni. Vaikka hän onkin lähes jokapäiväisestä mustikan poiminnasta ja niiden siivoamisesta kodasta aamuyöstä tullessaan 🛌:ä vaille valmista kalua.