Vielä surmaamisesta

Eilen kirjoitin surmaamisen vimmasta ja päätin, etten jatka siitä tänään. Vaan toisin kävi, sillä eilinen ei jättänyt minua rauhaan yölläkään, joten...

Aiheenahan kuolema ja surmaaminen ovat elämää suurempia. Maailmassani en hyväksy enkä ymmärrä toisen tappamista missään tapauksessa, vaikka hän olisi tehnyt miten hirveän tai hirveitä tekoja tahansa. Sen sijaan hyväksyn elinikäisen vapauden menettämisen. Jos valta olisi, Putin kutoisi loppuikänsä ukrainalaisille vanhuksille ruokapalkalla villasukkia suljetussa laitoksessa, ehkä 12-14 asteen lämpötilassa 🥶.

Jos hyväksyy ihmisen surmaamisen, on hyväksynyt toisen tappamisen myös muiden määrittelemistä syistä. Tässä en halua olla mukana. Armomurhan tai eutanasian käsittäminen on minulle ylivoimaista. Silti hyväksyn eläimen vapauttamisen tuskistaan, vaikken ymmärrä mikä ero siinä on ihmiseen verrattuna. Jos esimerkiksi letkuista irrotetaan ihminen, joka ei käsitä maailman menosta mitään, niin läheistenkö kärsimystä silloin yritetään lieventää tai peräti poistaa? Itselleni kärsimys on ollut hyväksi, sillä hyvällä olen oppinut vain hyvin rajallisen määrän.

Sen sijaan ymmärrän, kun eläin surmaa saadakseen syötävää. Ei ole kauaa uutisesta, kun yli 4-metrisen krokotiilin vatsasta löytyi ihminen. Kuristajakäärmeiden sisältäkin heitä silloin tällöin löytyy.

Aivan oma lukunsa ovat metsästäjät, jotka jahtaavat huvikseen aseineen suurena laumana koirineen kasvissyöjähirveä tai -jänistä. Kun ajojahdin välille sattuu susi, joka nälkäänsä tappaa gps-jäljityspantaisen jahtikoiran, niin sudesta tuleekin syyllinen, jota jahdataan vielä suuremmalla joukolla. Suden syyllisyyttä en ymmärrä lainkaan. 

Suomessakin on ollut sen hetkisten käsitysten mukaan noitia, joita vainottiin ja poltettiin roviolla. Tapahtumat olivat myös kansan sirkushuveja vähän samaan tapaan kuin giljotiinilla surmaamiset ja villin lännen hirttäjäiset. Nykyäänkin ihmisten päiviä päätetään yhteiskunnan hyväksymänä myrkyillä, ehkä sähkötuolissa ja kaasukammioissakin, joita Hitlerkin väkineen harrasti.

Oma lajinsa ovat sisällissodat ja oma rotunsa olivat lainsuojattomat, eli henkipatot, jotka olivat menettäneet lain turvan loppuelämäkseen tai määräajaksi. Heidän toimittamisesta lain eteen elävinä tai kuolleina sai rahapalkkion. Eikä tämä ole outoa nykyisinkään. Usein kyseessä on terroristin leiman yhdeltä tai useammalta valtiolta saanut. 

Osama Bin Laden teetti Yhdysvaltoihin terrori-iskun tiistaina 11. syyskuuta 2001. Tällöin kaapattiin neljä matkustajalentokonetta, joista kaksi ohjattiin tahallisesti päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja. Iskussa kuoli yli 3000 ihmistä mukaan luettuna pelastustöihin osallistuneet 300 palomiestä.

Hiroshimassa kuoli heti 70 000 ja 80 000 haavoittui. Yhden kilometrin säteellä kuoli väestöstä 95 prosenttia. Joulukuuhun mennessä atomipommi oli tappanut jälkivaikutuksillaan 130 000–150 000, ja vuoteen 1950 mennessä 200 000. Yhteensä pommi vaikutti 310 000–320 000 ihmiseen. Ilman Yhdysvaltain presidentin toimeksiantoa tätä ei olisi tapahtunut.

Ukrainan sodassa, jota ei olisi ilman Venäjän presidentin määräystä, on tällä hetkellä kuollut noin 10 000 siviiliä. Surmansa saaneiden sotilaiden määrästä ei ole luotettavaa tietoa eikä kuolleista sodan joskus loppuessa vielä tiedä kukaan. 

Yhteistä näillä kolmella esimerkillä on, että kaikissa kuoli ja kuolee paljon syyttömiä siviili-ihmisiä vain siksi, että he syntyivät määrättyyn maahan ja olivat väärään aikaan väärässä paikassa. 

On suhteellisen helppoa tuomita mustasukkaisuuksissaan puolisonsa surmannut. Melkein yhtä helppoa on ajatella samoin terrorististakin, joka tosin on omassa joukossaan sankari. Putinistakin oma kansa on montaa mieltä. Atomipommien pudottamisen jälkeen Yhdysvaltain presidentistä olivat varmasti jenkit, japsit ja muut yhtä montaa mieltä.