Suru ja surmaamisen vimma

Vuonna 2004 tapahtui Vaalassa Pelson vankilassa eräs rikoshistoriamme raaimmista vankilamurhista, kun kaksi vankia murhasi paon yhteydessä kirveellä, moskavasaralla ja rakennustyökaluilla vankilan 47-vuotiaan vartijan ja vahingoitti puutyön opettajaa hengenvaarallisesti. Opettaja sai pysyvän vamman.

Vangit olivat silloin vankilan ulkopuolella korjaustöissä. Tästä tekosesta molemmat saivat melkoisen pitkät tuomiot, josta toinen vapautui äänestyspäätöksellä lusittuaan liki 19 vuotta. Oikeus katsoi, että vangin "lämpimät ja vakiintuneet perhesuhteet" sekä vahva tukiverkosto puolsivat vapauttamista. 

Miehen vaimo kirjoittaa murha.infon ketjussa, kuinka rakastava, lempeä ja ihana ihminen hänen puolisonsa on ja he ovat tunteneet 11-vuotiaasta saakka. He olivat tunteneet toisensa jo ennen ensimmäistä lievempää vankilatuomiota (josta oli jo vapautumassa), mutta sitten kirveellä hakkasi vartijan kuoliaaksi. Naimisiin he menivät elinkautisen aikana ja lapsi syntyi ja laitettiin alulle vankeusaikana.

Vain puoli vuotta kesti vapautta, sillä mies yritti surmata puolisonsa ja kolmen yhteisen lapsen äidin. Vaimo kertoi oikeudessa avustajansa välityksellä, että oli alkanut seurustella vuonna 2004. Hän odotti 18 vuotta vapautumista ja kasvatti samalla kolme lasta.

Kaikkea asiaan liittyvää miettiessäni minut valtasi surumieli. Ajattelin clamourin keskellä elänyttä naista, joka sanoi lehtien palstoilla, ettei kukaan ole itkenyt Cadillacin takapenkillä enempää kuin hän. Mutta ajattelin myös ihmisiä, jotka eivät jaksaneet elää, vaan päättivät päivänsä oman käden kautta. Myös heitä jäi joku suremaan ja kaipaamaan. Ehkä vanhemmat ja omia lapsia. Ajattelin myös ystävääni, leskeä, jonka puoliso surmasi itsensä ja jonka molemmat lapset narkomaani ajoi tapahtuneen jälkeen autolla kuoliaaksi.

Itse tulin isäksi kuusivuotiaalle pojalle enkä luvannut hänelle kuin yhden asian. Lupasin, että teen toisin asiat, jotka vanhempieni tekeminä satuttivat minua lapsena, joskus yölliseen itkuun saakka. Tämän olen pitänyt ja myöhemmin havainnut, että tekemäni ratkaisut eivät silti takaa, että olen valinnut oikein. Myös sen olen käsittänyt, että ihmisen armottomuudessa ei aina riitä, vaikka olisi yrittänyt parhaansa. Tämän olen ymmärtänyt vasta vanhempieni ja siskoni haudoilla.

Olen tehnyt sitten oikeita tai vääriä valintoja, ovat ne kaikki olleet yhdessä sellaisia, joiden kanssa olen saanut viettää kelpo elämää. Ehkä minulla onkin ollut eräällä tavalla kultalusikka suussa syntymästä saakka, vaikka välillä taisinkin hiihtää koulussa yhteiskunnan maksamilla monoilla.

Tätä kirjoittaessani en pysty välittämään haluamallani tavalla mieleni alakuloa, jota koen lukiessani lähes 20 vuotta vankilassa olleen ja puolen vuoden vapauden jälkeen kolmen yhteisen lapsen äidin surmaamista yrittäneen miehen puolisoa ja heidän vanhempia. En tiedä heistä mitään, joten kuvittelen senkin edestä. Minkälaiset unelmat ja haaveet heillä oli ja miksi on käynyt kuten on käynyt? Totta tai mielikuvitusta, minulle se on surullista, vaikka kyseessä ovat minulle tuntemattomien elämät.

Isän vankilassa ollessa syntyneiden lasten elämien kortit ovat nykyistä muotisanaa käyttääkseni melkoisen haasteelliset. Ilman työstämistä niistä ei hevin valttikortteja tule. Kultalusikankin löytäminen on mutkien takana. Mutta niin kauan kuin on halu elää, on se mahdollista. Sillä siellä jossakin on myös kiitollisuus omia vanhempia kohtaan, jonka voi löytää, jos elo ei ole murheen tai katkeruuden täyttämä.

Tätä pohdin käydessäni pari viikkoa sitten ensimmäisen kerran isovanhempieni haudalla lähellä Tyrnävää. Ehkä on terveellistä ajatella, että en ole vain suuri sattuma, vaan minut on tarkoitettu. Silloin sekään ei ole sattumaa, että juuri minun, Oulussa ja Jurvassa haudattuina olevat ovat isovanhempiani.