Onko kauas pitkä matka?

Tämän päivän iltapäivälehti kirjoitti, että tutkijat ovat havainneet toistuvan radiosignaalin 12 valovuoden päästä. Tutuiksi metreiksi muutettuna se on 12 kertaa 460 730 472 580 800 metriä. Se on hyvin kaukana, mutta maailmankaikkeudessa varsin lähellä, sillä kaukaisimmat havaitut taivaankappaleet ovat yli 10 miljardin valovuoden päässä.

Valonnopeus on noin 300 000 kilometriä sekunnissa. Sekin on käsittämätöntä minulle. Finnairin lentokoneella kestää reippaan 8000 kilometrin matkani Thaimaahan noin kaksitoista tuntia. Vastaavasti yhdessä sekunnissa valo on kiertänyt koko maapallon (40 075 km) 7 kertaa.

Maailmassani iankaikkisuus ja ikuisuus ovat olemassa, vaikka molemmat ovat ymmärrykseni ulkopuolella. Uskon, että mikään ei lakkaa olemasta, vaan mutttaa alati muotoaan. Nuotiopuuni polttaa palaessaan happea, muuttuu lämmöksi, tuleksi ja savuksi taivaalle sekä tuhkaksi jne....

Oman tuhkani toivon jonkun ripottelevan minulle rakkaisiin paikkoihin. Mutta mitä tapahtuu kaikelle minussa olevalle, joka ei pala eikä mätäne? Tunteet, vihat, kateudet, rakkaudet, välittämiset ja niin edelleen. Mitä niille tapahtuu? Ehkä nekin jatkavat eloaan jossain muussakin muodossa kuin muiden muistoissa. 

Ihmiset uskoineen ja uskontoineen istuttavat ja yrittävät valaa uskoa itsensä lisäksi toisiin mitä on odotettavissa sen jälkeen, kun sydämemme on viimeisen lyöntinsä lyönyt. Vesa-Matti Loiri lähti ilman pelkoa tulevasta uskoen, että entistä parempaa ja jälleennäkemisiä on luvassa. Kristityt, muslimit, hindut ja monet muut kauppaavat omia polkujaan ajan ulottumattomiin.

Osa taas uskoo, että kun pumppu pysähtyy, kaikki loppuu omalta kohdalta. Silti heilläkään ei ole vastausta mitä tapahtuu maallisen asumme sisäpuolelle, jonne olemme keränneet sydämen täydeltä rakkautta, vihaa tai jotakin muuta.

Oma osani vaellukseni päättyessä on mysteeri, täynnä tietämättömyyttä. Varmuudella haluan uskoa, että mikään ei koskaan katoa, vaikka muuttaakin muotoaan. Jos on olemassa uskontojen lupaama taivasten valtakunta, paratiisi, helvetti, nirvana, kadotus tai miksi sitä kukin kutsuukin, ajattelen, ettei se ehkä olekaan kaiken sen takana missä on kaukaisin tähti. Mitä sitten on taivaankaaren tuolla puolen, siihen ei yllä edes mielikuvitukseni.

Voihan olla niinkin, että on olemassa toinen todellisuus, jossa ei ole aikaa, ei valonnopeutta eikä matkaakaan. Jotain sellaista kristinuskokin lupailee. Sopivan lämpöistä tai tulikuumaa tulevaisuutta ikuisuudessa.

Ehkä jatkamme jossakin kaiken sen itseemme keräämämme kanssa, joka ei pala tulessa eikä muutu maan mullaksi. Jos näin on, on sillä suuri ja ratkaisevakin merkitys mitä sisäämme elämän aikana keräämme. Buddha ihmisenä filosofiassaan puhui jostakin tälläisesta. Että jos emme ole viettäneet kelpo elämää, palaamne maan pinnalle ja saamme uuden mahdollisuuden vaikkapa koirana. Siksi moni thaimaalainen ei hevin tapa eläimiä, sillä joukossa voi olla oma isovanhempi, sisar tai puoliso uudessa olomuodossa uuden mahdollisuuden saaneena.

Ehkä ikuisuuteni ei ole missään taivaanrannan ylisten ja tähtien takana. Vaan se on toinen todellisuus kaikkialla tässä ja nyt, josta tietoiseksi ja osalliseksi pääsemme, kun olemme jättäneet määräaikaisen nahkapukumme.

Ehkä uskovaisena itseään pitävänkin pitää elämisen syrjässä kiinni enemmän epätietoisuus tai epävarmuus tulevasta kuin varmuus mitä hänelläkin on edessä. Oma armoni (ainakin silloin tällöin) riittää itselleni, toisen tai oman elämän riistäneille yhtä lailla kuin hänelle, joka vaeltaa mielestään hurskaana saamansa päivät.