Minä, muttei ystäväni Marjut Jokisen eväät

1940-luvun lopulla konepajalla muuten säntillinen Jokinen asetti eväslaukkunsa vahingossa prässiin, jonka toinen työntekijä käynnisti pilaillakseen. Jokisen eväslaukusta sisältöineen tuli puolen millimetrin paksuinen erittäin leveä levy, jossa eväät vaikuttivat olevan ikään kuin "levällään".

Mutta muillakin Jokisilla on eväitä. Eräs tarina sai alkunsa neljä vuosikymmentä sitten, kun  Mauno ja Paula Jokiset perustivat  Kalasavustamo Jokisen.

Alkuperäisen sanonta on myös muuttanut merkitystään. Eniten sitä käytetäänkin nykyään silloin, kun halutaan kertoa tavaroista, jotka omistaja tai joku muu on levitellyt sinne tänne. Eikä suinkaan prässätty puolen millimetrin levyksi kuten konepaja Jokisen syömiset laukkuineen.

Omiakin tavaroita, joista isolla osalla on vain muistoarvo, on useassakin paikassa, vaikka otin projektiksi "kaiken kannan mukanani." Sen eräänlainen sivupolku on Päiviksen kanssa Muumimamma ja -pappa lusikat, jotka asuivat Merikonttikodin keittiön pöytälaatikossa. Päivin muutettua uuteen kotiin, huomasin jossain vaiheessa sinne matkanneen myös Muumimamman 😢. 

Yksi kaiken kannan mukanani -projektin osa on Jokilaakson Muistojen merikontti, jossa Omia polkuja kulkevien kaupan irtaimiston kanssa on monta kymmentä kuutiota roinaa ja tarpeetonta, joilla ilman muistoarvoa ei ole mitään virkaa. Mutta se kaikki puhuu minulle kuin niillä olisi elävä sielu ullakolla olleen Tapsa Rautavaaran isoisän olkihatun tapaan. Ehkä niillä onkin, kuten pikku tytön paljon kokeneella räsynukellakin. Joskus istunkin muistojen keskellä tuntitolkulla ja luulen järjestäväni kaiken tai edes jotain. Ehkä ensi kesänä yritän taas ja jätän vuodeksi pienen, vihreän huoneemme ilman istutuksia lepäämään.

Luulin maailmani pienenevän elämäni leppoistamisjaksolla. Näin on osin käynytkin, mutta mikä on toiselta puolen kutistunut, on toiselta laidalta kasvanut. Nyt aion jättää osan tavaroista PeeCeeX:n kera Phatthalungiin matkatessani Jomtienin Thaikodin kautta Suomeen. Tarpeellista ja tarpeetonta on nyt eri maanosassakin Siaminlahden molemmin puolin. Vähän samaan tapaan, mutta kauempana kuin osa olisi Viron tai Ruotsin maaseudulla ja osa Suomessa.

Keväällä levittelen irtaimistoani lisää. Jos saan kotisatamaan hopeanharmaan old lady Tojon matkamakuuhuoneineen, teen sinne ja pieneen peräkärryyn oman kokonaisuuden suht pysyvine varusteineen mahdollisimman ympärivuotiseen käyttöön. Sen myötä avaan jälleen kerran uuden oven sulkeutuneen tilalle. Vaikka askel lyhenee ja muisti huononee, elän täyttä elämää, mutten silti kuin viimeistä päivää.