Etukäteen tutkimattomia ovat tiemme

Ensin sain sydäninfarktin Vantaan Ikeassa. Vaikka talossa oli liki hehtaarikaupalla pehmeitä vuoteita, laittoivat minut hissin ja ulko-oven viereen kovalle puistonpenkille makaamaan ja odottamaan ambulanssia. Ehkä pelkäsivät, että kuolen siihen paikkaan ja suoli tyhjenee joustinpatjan uumeniin. 

Päivis lähti noin yhtä aikaa muistaakseni Nissanillaan kohti Meilahden sairaalaa ja oli siellä ennen piipaa-autoa. Ajattelin sairaanhoidon henkilökunnan työntäessä minua pitkin ison talon käytäviä, että Päivis on ajotaidoiltaan valmis hälytysajoneuvon kuljettaja. Sydänvalvomossa leikkausta odotellessani päätin, että jos täältä lähden jotenkin muuten kuin jalat edellä, hyppään tavalla tai toisella työelämän oravanpyörästä, sillä en halunnut kuolla isäni lailla työsaappaat jalassa.

Kahden pallolaajennuksen jälkeen katsoin Päiviksen touhuamista ja hoivaamista. Käsitin hänen olevan myös hoiva-alan osaaja sekä koin sydämessäni kuinka paljon hän minua rakasti. Itse asiassa vain se piti minut elävien kirjoissa, sillä muuten olin valmis lähtemään. Kuolemanpelkokin oli kadonnut jonnekin, joka tosin on palannut, sillä haluan yhä elää enkä kuolla.

Kun pääsin sairaalasta, ensi työkseni tapasin työnantajani edustajan, Sininauhasäätiön puheenjohtaja Timo Mutalahden. Häneltä kysyin mielipidettä toimitusjohtajan työstäni ja siirtymisestä osa-aikaeläkkeelle. Timo sanoi minun hoitaneen homman kybällä, että eiköhän hallitus sen hyväksy, jos pääset osin Ilmarisen kustannnuspaikalle. Toivomus oli 6 viikkoa töitä ja kuusi viikkoa vapaata viiden vuoden ajan, jonka jälkeen alkaisi kokoaikainen leppoistaminen. Näin tapahtui.

Kotiin palatessa oli fyysinen kunto niin lähellä nollaa, että uidessani aamuisin Pessi & Illusian kotimme alakerrassa olevassa 14 metrin uima-altaassa, piti altaanmitan matkalla huilata kaksi kertaa. Itse asiassa koko viisivuotinen, osa-aikainen eläkejakso oli yhtä huilaamista ja leppoistamisen harjoittelua. Pää toimi kuten ennenkin ja olin täynnä Sininauhasäätiön kehittämisideoita, joita sain kehittää juuri niin kauan, kun uusi johto hoveineen ei nähnyt niissä järkeä. Ja kun näki, jostain tulivat uudet miehet ja naiset toteuttamaan niitä. Olin tyhjänpanttina ja välillä ikeenäkin työnantajani lihassa. 

Oli vaikea hyväksyä, etten ollut enää Säätiön veturi enkä aina koko junassa. En edes Jere Jarruvaununa, vaan minut oli jätetty yksin radanvarteen suljetulle asemalle 😢.

Joskus on vaikeaa ensin ymmärtää ja sitten hyväksyä oma tilanne sekä tilansa. Tätä olen pohtinut seuratessani ministeri Lintilää, joka kulkee kohti kokonaisvaltaista alkoholismia Ahti Karjalaisen viitoittamalla tiellä. Alkoholistien ja suurkuluttajien tarinat ovatkin tarvittaessa ylivertaisia. Olemme sumuttamisen mestareita, sillä selityksiin pitää uskoa itsekin.

Välillä ihmettelen myös puolueen puheenjohtajan arviointikykyä tai peräti sokeutta, sillä hän tarjosi yhden ministeripallin lisäksi Lintilälle toista jakkaraa rinnalle puolustusministerimme lähtiessä toviksi ainulaatuiseen ja -kertaiseen tehtävään eli kotiin hoitamaan pientä lastaan.

Eihän asian sinällään luulisi minulle kuuluvan, mutta olen yksi kansalta valtakirjan saaneiden ministereiden palkan ja osin juomienkin maksajista. Lisäksi koko valtion kirstua vaalii mainittu valtiovarainministeri Anneli Saarikko. Että pettääkö arviontikyky muissakin asioissa tai miksi eduskuntaryhmä oikeasti vei Lintilän pakaroiden alta toisen jakkaran. Kun itselläni ei heitä kumpaakaan vastaan mitään ole, voin vain toivoa jonkun kytkevän Lintilän junaan Jere Jarruvaunun, jossa on toimivat jarrut. Sekä radanvaihtajaa, joka osaltaan auttaisi Mikan uusille kiskoille.