Kummisetäni Asser, osa 2

Don Asser, sanoi palautteessaan eilisestä blogistani ja kummisedästäni oiva sanan säilän taittaja sekä kelpo kaverini Janne Siili 🦔. Joten viivähdän aiheessa vielä tämänkin päivän.

Don Asserilla oli myös moottoripyörä, jonka merkin muistan joskus ja joskus en. Nyt en muista, ehkä se oli Pannonia. Mutta sen muistan, kun istuin kakarana bensatankin päällä ja Asseri huusi takanaan istuneelle isälleni: "Nyt mennään sataa!" Monta päivää sen jälkeen kävin ihailemassa pyörää ja olin ylpeä, kun sain olla kyydissä. Sittemmin ajoneuvo pölyttyi romujen alla omakotitalon kellarissa vuosikymmeniä. Heidän poikansa, ehkä Ari taisi suunnitella sen kunnostusta ja entisöintiäkin. Sitä en tiedä tai muista toteutuiko hieno hanke koskaan.

Myöhemmin minulla oli legendaarinen koira. Kolmivärinen cockerspaniel Moonlight alias Moni, joka sai lempinimen Lankinen Veikko Ennalan kissan mukaan. Legendaksi sen teki taipumus anastaa pulloja. Paras saavutus oli, kun se tuli aamureissultaan kotiin avaamaton Koskenkorva suussaan. Koskaan ei selvinnyt mistä se sen löysi. Sen sijaan kaljavarkaus selvisi, kun Moni istui kerran Elannon portailla pullo suussaan tullessani kaupasta kaljakassini kanssa. Lankinen oli laittanut kannon nokassa matkalla istuneiden kaljaveikkojen kassiin päänsä, nyysinyt keskioluen ja juossut se suussaan perääni kaupan portaille 🤣.

Moonlight oli käytännössä melkein aina irti. Se nautti vapaudestaan ja veteen heitettyjen pullojen noutamisesta. Omilla reissuillaan se joskus meni myös entisen omistajansa luokse. Ehkä muuten vaan, ehkä ruuan perässä, sillä siltä osin pidin koiraani liian huonosti. Tätä itsekkyyttäni kadun yhä syvästi. Joka tapauksessa entinen omistaja sanoi, ettei anna koiraa takaisin, jos en maksa. Asseri ja Eira lainasivat rahat, olisiko ollut 400 markkaa ja Moonlightista tuli virallisestikin koirani.

Moni oli paras kaverini yksinäisyydessäni, vaikka olikin koira tai juuri siksi. Pidin minä siitä huoltakin. Kerran varastin Hyrylän Ahomaalta sille kaulapannan ja jäin kiinni. Pakenin rikospaikalta, mutta kaikkihan minut tunsivat, joten poliisit tulivat kotiini, veivät Lankisen kaulasta pannan ja antoivat minulle sakot.

Ne jätin maksamatta viimeiseen asti. Siihen aikaan sakot muunnettiin vankilatuomioiksi, jotka ajattelin lusia, sillä linnareissu oli kokematta. Kun lähtöpäivä lähestyi, katselin Monia ja kysyin kuka sinusta pitää huolta, jos olen vankilassa? Niinpä menin taas kummisetäni luokse. Hän sanoi kysyvänsä asiaa ensin myös vaimoltaan.

Kun eräs, jonka nimen jätän sanomatta, kuuli aikeistani, kertoi Asseri tämän erään soittaneen ja sanoneen, että älä lainaa sille rahaa, linnaan se joutaa. Siihen hän kertoi vastanneensa: "Tämä ratkaisi asian. Voitko mennä sanomaan Jormalle, että tulee hakemaan sakkorahat?"

Kauniina, mutta hyvin surullisena on sisälläni oman sijansa ottanut muisto Asserin viime hetkistä sairaalassa. Kuinka kyynelten virratessa sanoin mielessäni, että olet rakas etkä koskaan kääntänyt minulle selkääsi. Enkä minäkään sinulle, mutta sinua en voi enää auttaa kuin olemalla läsnä 😥.

Myös Lankisen tarinassa on surullinen loppu, vaikken tarkkaan tiedäkään mitä tapahtui. Kun lähdin Keski-Suomeen, jätin Monin Kaiffarille, ystävälleni, joka lupasi huolehtia siitä. Meni vuosi tai kaksi ja Liisa ehkä huomasi kuinka kaipasin koiraani. Kerran hän sanoi, että hae "se" tänne, eiköhän me pärjätä. Niinpä otin Kaiffariin yhteyttä, joka tuskaisesti sanoi löytäneensä Lankiselle uuden kodin. Lupasi kysyä, josko he luopuisivat. Viimein hän soitti vielä tuskaisempana kertoen, että koira oli tapettu. Sitä en tiedä miksi. Ehkä matkan varrelle oli kadonnut tieto, että jos Monia otti yhtäaikaa molemmista etujaloista kiinni, se puri varmasti.

Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen ja Monikin moneen asiaan. Sen kuolema pelasti Biban 💓, saksanpaimenkoiran, josta tuli koiramme, sillä sillekin oli varattu viimeinen piikki seuraavaksi aamuksi.