Elintarvikekäytäntöjä ja ruokatottumuksia

MTV-uutiset 27.01.2023: "Helsingin Palvelukeskuksen yksikönjohtajan mukaan ammattikeittiöön ei saisi edes tuoda ruokia, jotka ovat käyneet maassa.

Teemu Arppe kerää lähes kaiken ruokansa roskiksista. Viime viikolla läheisen päiväkodin biojäteastiasta paljastui harmillinen löytö. Pois oli heitetty kilokaupalla syömäkelpoisia pinaattilättyjä. – Ne eivät olleet käyneet uunissa, näyttivät suoraan tehtaalta tulleilta. Ihan priimaa mielestäni, hän sanoo.

Arppe kuljetti lätyt kotiinsa, jossa hän laski ja punnitsi ne. Lättyjä oli 356 kappaletta, ja henkilövaa’alla punnittuna ne painoivat noin 7,5 kiloa. Jokaisen rasian kulmassa oli pieni särö, minkä vuoksi lätyt oli ilmeisesti heitetty menemään. Arppe ihmettelee, miksi ohukaiset on pitänyt heittää pois pelkän särön takia."

Hän arveli syyn oikein: "Koska lättyrasiat olivat käyneet maassa, voi jostain lattiakaivosta tulla jotain pöpöjä, likaa tai pikku kiviä". Kemian opettajana toimiva Arppe kertoo dyykkausharrastuksestaan sosiaalisessa mediassa nimellä Onni Tonkija.

Pohjoisen Suomen elintarvikekauppias ihmetteli samaa asiaa kolikon toiselta puolen thaimaalaisella tuoretorilla, jossa ei kymmenien yrittäjien joukossa oltu varmasti edes kuultu kylmäketjuista, niiden tarpeellisuudesta tai katkeamisista. Siihen oli helppo samaistua, sillä lukuisten liha- ja kalapöytien yläpuolella pyörivät vain erilaiset sähköiset huiskuttimet pitämässä kärpäsiä loitolla 25-35 asteen helleessä. Monesti samaa häätötyötä tekevät vain kauppiaan kädet. 

Sitä katsoessani ajattelin, että "noista" tehtyä ruokaa en suuhuni laita. Vaikka jo silloin tiesin olevani jollain lailla enemmän väärässä kuin oikeassa. Nykypäivää oikeammassa oli myös äitini. Homeisesta leivästä leikattiin homekohta pois ja irtomaitoa hän haisteli milloin tuoksu oli ylittänyt rajan. Sen jälkeen tehtiin matalissa astioissa "ylipäiväisestä" maidosta hyllyllä viiliä tai sen tapaista. Pimeässä kaapissa se sitten "tekeytyi" jonkun päivän, näin muistelen.

Samoin oli jauhelihan laita. Ei ollut paperiin käärityn paketin kulmassa pakkaus- tai viimeistä käyttöpäivää. Haju tai tuoksu kertoi milloin lihasta oli ihmisruuan sijaan tullut kissanruokaa. Mirri ja Tepsu totesivat nuuhkaisemalla saman kuin äitini, mutta joskus kissa laitettiin aterioimaan ulos, sillä sille parasta ennen päivä on eri paikassa kuin ihmisellä.

Kananmunatkin läpivalaistiin aikoinaan kaupassa. En kylläkään ole varma miksi. Ehkä ei vanhuuttaan, vaan siksi onko munasta tulossa tipu. Kukot saivatkin aikoinaan tehdä enemmän omiaan, sitä miksi ne olivat olemassa kanalauman vahtimisen lisäksi. 

Koskaan aiemmin eivät ruokatottumukseni ja -tapani ole muuttuneet yhtä paljon kuin viimeisen, vajaan puolen vuoden aikana. Näin on varsinkin aamupalani laita ja vain harvoin tiedän mitä syön, usein sitä mitä muutkin. Tunnistan vain keitetyn kananmunan ja kahdesta lihatikusta kanaa, sikaa, lehmää, sonnia tai härkää. Minulle ne ovat kaikki tilatessa samaa; kaksi sormea pystyyn ja "tuu muu".

Mutta jotain perusruokia on kiveen ja sisääni hakattu. Kun ajattelenkin karjalanpaistia ja vaikkapa Jalostajan hernekeittopurkkia, tulee vesi kielelle. Saman tekee rukiinen jälkiuunileipä ja sen päällä lauantaimakkara ja/tai edamjuusto. Oma lukunsa on sepelvaltimotautisen herkku eli voissa paistetut, kunnolla tirisevät läskinpalat valurautapannulla.

Ehkä Jokilaakson ruokapöytään tuon Thaimaasta tullessani innon maustaa itse pihvini uuniin, grillikodan ritilälle tai muuten paistettavaksi. Kun olosuhteet joku vuosi sitten opettivat tekemään enemmän itse ruokaa, ostin lihat valmiiksi maustettuina, sillä luulin, etten osaa. Phatthalungin Tatan vaatimattomassa keittiössä olemme sitä yhdessä opetelleet, sillä pihvit eivät ole kuuluneet Morakotin syömävalikoimaan. Thairuuasta hän ei luovu, kuten en minäkään täysin omistani. Niihin kuuluu perunakin, jota täällä saattaa saada esimerkiksi Lotuksen mittavalta ruokaosastolta aamupäivisin.