Elo ilman tekemistä ei ole teeskentelyä

Hyvin on leppoista ollut elo sekä olo. Aloittamisrajoitteisuuteni vain kasvaa päätyen tätä vauhtia todennäköisesti täydelliseen aloitekyvyttömyyteen. Mutta entäpä sitten? Olen tehnyt elämässäni mielettömästi kaikkea tarpeetonta ja tarpeellistakin sen verran, että voin olla hyvällä omallatunnolla jouten ja hyödytön hamaan tulevaisuuteen tai maailman tappiin saakka.

Joku päivä sitten kirjoitin Bakusta ja sen laitamilla olevasta tulenpalvojien temppelistä. Jonka ansioituneimmat jäsenet eivät muuta teekään kuin palvovat tulta. Kerran pohdin vastaavasti alkuperäisasukasta. Ehkä jonkin intiaaniheimon jäsentä, joka istuu vuodesta toiseen Tyynenmeren rannalla jalat ristissä ja tuijottaa merta. Mitä kaikkea ajatteleekaan, sitä en tiedä. Samaan nippuun olen laittanut itseni jo vuosikaudet. Jokilaaksossa päivän merkityksellisin tekeminen saattaa olla, kun Soiniityntien  postilaatikkoreissulla käännän koppakuoriaisen jaloilleen. Joka jostain syystä on polun varressa selällään jalat taivasta kohden sojottaen. Kun on viimeisen henkäyksen aika, isossa ikkunassa tulenpalvoja, mereen tuijottaja ja minä olemme saaneet tasan yhtä paljon aikaiseksi. 

Tällä Thaimaan reissulla olen päästänyt irti oikeastaan viimeisistäkin tekemisistä. Aamulenkilläkään en ole käynyt. Syömisen ja tarpeilla käymisen lisäksi olen monesti kirjoittanut vain blogin, joita näytti olevan tänä aamuna julkaistuna 4011 kappaletta.

Kun herään, juon vuoteeseen tuotuna pari kuksallista kahvia hunajalla terästettynä. Sen jälkeen siirryn ulos aamuun, juon gingerjuomaa samasta astiasta pari täyttöä sekä katselen edessäni olevaa vuorta tai isoa kukkulaa. Puhun kanalaumalle ja perheen päälle, komealle kukolle mitä milloinkin, josta ne eivät ainakaan ihmisen lailla ymmärrä mitään. Aivan samoin lienee kahden kissan kanssa, joista toinen on saanut minulta nimen Braun ja toinen Black & White. Nekään tuskin ymmärtävät mitään puheestani, vaikka itse niitä vähän ymmärränkin. Jos en anna pikku aamupurtavaa, käsittää voimistuvasta nau'unnasta kielitaidotonkin mikä kissan tassua puristaa.

Phatthalungin pihatieni on käyttäjien osalta mielenkiintoinen, sillä siinä kulkee joskus enemmän eläimiä kuin ihmisiä. Tyttö- ja poikakissoja, kuten eri sukupuolta olevia koiriakin, kanoja, kukkoja, kilejä, vuohiakin välillä sekä joskus jokunen pässikin. Lehmiä sonneineen on välillä jonoksi asti niiden mennessä arvatenkin laitumelle tai vaan tien poskeen syömään ja iltasella takaisin kotiin. Ehkäpä jokunen lypsettäväksikin.

Lehmänläjiä väistellessäni ajattelin kerran ja parikin, että täällä olisi työmaata niille, joilla menee Suomessa aamujuomat väärään kurkkuun tai koko päivä pilalle huomatessaan lumen alta paljastuneen koirakikkaran jalkakäytävän reunamilla. Kun täällä ei ole farangeja eikä muitakaan ulkomaalaisia, ei ole ketään räksyttämmässä irtokoirista tai muistakaan irtoeläimistä livenä eikä somessa. Tämänhetkisen kotikyläni raitille kun ei ole pesiytynyt kännykäkulttuuriakaan kuin nuorille. Jos laite jollain muulla on, sitä käytetään usein etupäässä vain puhelimena.