Täällä(kin) on mukavaa

Viime talven reissuni Thaikodissa kesti vajaa 5 kuukautta. Ensin olin turistiviisumilla 60+30 päivää. Suomessa oli vuoroin pakkasta ja lumisadetta päivästä toiseen. Se kypsytti ajatuksen, että hankin tavalla tai toisella 60 vuorokautta lisää oleskeluaikaa, minkä sen hetkiset säännöt mahdollistivat. Oman lisämausteen toivat vähenevät lääkkeet ja vitamiinit. Täydennystä hankin Kiinasta nettikaupan avulla. 

Olin jonottanut Immigrationissa aiemmin 30 vrk:n jatkoa kolmatta päivää, joka sai minut kääntymään agentin puoleen. Rantapaikka 13 isäntä suositteli hieman huijarin näköistä, ehkä vähän hinnakastakin saksalaista, johon tartuin. Hän otti rannalla passistani kuvan ja lähetti sen jonnekin. Tuokion kuluttua tuli vastaus, että ok. Sitten mies näppäsi Rabbit Resortin vaaleaa seinää vasten kännykkäkuvan kasvoistani sekä lähetti sen samaan osoitteeseen. Pian kilahti älylaite uudelleen ja hän sanoi, että kun maksat niin ja niin paljon, annat passisi ja tulet tähän samaan paikkaan 3 vuorokauden kuluttua, niin sinulla on 60 päivän lisäleima. Näin myös tapahtui viimeistä pilkkua myöten.

Samalla reissulla olin menossa laivalla Sattahipistä Songkhlaan Australiassa asuvan uuden kaverini kanssa. Kaupunki on rauhattoman etelän kupeessa, joten totesin tietävänä, että ulkoministeriömme ei suosittele sinne matkustamista. Tämä sai aristavan matkamiehen kääntämään pyöränsä takaisin Jomtienille, että tuonne en lähde. En sitten lähtenyt minäkään yksin.

Mutta seutu jäi mieleen, kun Lampisen Rauno Jyväskylästä sanoi Songkhlassa olevan upeat rannat. Lähtö Suomikotiin kuitenkin lähestyi, joten vein Finnairin puhalluslampulla päähäni jumiutuneen haaveen matkasta etelämpään Thaimaahan mukanani Jokilaaksoon.

Pitkin kevättä ja kesää chattailin entiseen tapaan sinne tänne, mutta erityisesti suuntaan, jonne reissu jäi tekemättä. Yhtenä päivänä minua pyysi sieltä päin kaveriksi lempinimeltään Tata. Aikuisen ikäinen nainen, joka hänkään ei koskaan pyytänyt minulta mitään. Kuten ei koskaan kukaan muukaan täällä 🤣🤣.

Kerran päätin kysyä "tulisitko käymään Jomtienilla luonani?" Hän tuli. Ja jälleen kerran olen toivoa täynnä molemminpuolisesta välittämisestä, huolenpidosta ja ehkä rakkaudestakin, johon on lupa tälläkin iällä.

Kun Päivis ottaa marraskuussa Thaikotimme haltuunsa, on aikani lähteä. Jos tuulet jatkuvat suotuisina, matkustan silloin orastavan ihmissuhteeni, Tatan kanssa Phatthalungin provinssiin hänen kotiinsa Siaminlahden toiselle puolelle.