Blogielämää

Yhdentoista vuoden aikana tähän samaan paikkaan on syntynyt lähes 4000 päiväkirjanomaista blogikirjoitusta. Yhteisen aikamme kirjoitimme Päiviksen kanssa yhdessä, mutta avioeromme myötä olen jatkanut tarinointia yksin. Kuten elämääni muutenkin ilman rakasta ihmisseuraa.

Vaikka ikää on 72 vuotta, en ole lakannut yrittämästä ja aloittamasta uudelleen, vaan uskonut siihen, mitä olen muille pitkin elämääni toistellut: "Ennemmin tai myöhemmin aurinko paistaa myös risukasaan." Ja jatkanut, että "silti jokaisen synkän pilven takana on uusi synkkä pilvi". Ensi lukemisella se avautuu ehkä alakuloisena. Sitä se ei ole, vaan se on arki ja pyhä, jossa me kaikki elämme.

Kirjoitan paljon "hyvää päivää kirvesvartta", mutta paljon lisäksi kaikesta kipeästäkin minulle tapahtuneesta. Ehkä se on tapa purkaa itseäni myös ventovieraille, mutta kai haluakin olla jollain lailla olemassa muille sekä kertoa iloistani.

Muutaman kerran olen pudonnut taipaleeni syviin rotkoihin, joista vähäisimpiä eivät ole avioeroni. Viime vuosien mieleni pohjanoteeraus oli, kun ensin jaoin täällä vuoden kestäneen riemuni, sillä uskoin ja toivoin tulevani isäksi eloni ilta-auringossa. Jotkut taitavat sanoa viimeistä lastaan iltalampuksi tai jotain sinne päin.

Kun olin jakanut tämän kaiken, oli henkisesti kova juttu jakaa myös pettymys, sillä minusta ei ole luuseriksi, joka välittää itsestään muille osatotuuksia. Vaan se on kuten elämässänikin. Kaikki tai ei mitään ja mahdollisimman vähän keskivertoa. Kun DNA-testien myötä selvisi, etten olekaan isä, putosin elämäni kaikkien aikojen syvänteeseen, jota itkin blogissanikin. Jäljelle jäi rakkaat ja kipeät muistot, lapsen saama nimi (Little) Jorma Goza Soini, mutta myös ehdoton rakkaus pieneen poikaan, jonka isä olen syntymätodistuksessa.

Vaikka sain paljon ymmärrystä ja myötätuntoa, oli joukossa jokunen, sanoisinko ventovieras mulkero, jotka näyttivät tuntevan yhtä aitoa riemua kuin minä surua. Ehkä tuskani oli heille sirkushuvia. Se oli myös uusi esimerkki siitä kuinka jonkun elämän polttoaineena voi olla ilkeys.

Kun lähdin 5 kuukauden Thaimaan matkalta viime kevättalvella kohti Merikonttikotiani Jokilaaksossa, olin yhtä yksinäinen kuin tullessani. Mielessäni hoin kuitenkin, etten ole edelleenkään liian vanha aloittamaan alusta. Jatkoin yrittämistä omalla kompelöllä tavalla ja tavoilla, sillä en ole koskaan ollut naistenmies. Jälleen kerran olen Aasiassa uuden alussa, josta kirjoitan lähipäivinä lisää, vaikka se joillekin tuottanee jo nyt orastavaa vahingoniloa.