Palanen päihdetyötä

Se on monelle tullut selväksi, että aikoinaan join päätoimisesti reippaan vuosikymmenen, etupäässä kaljaa ja viinejä. Matkassa oli usein cockerspanieli, jonka tunnetuin nimi oli Veikko Ennalan kissalta kopiotu Lankinen. Monesti se kulki mukanani suussaan tyhjä tai välillä täysikin kaljapullo, joita se varasteli milloin mistäkin ja kenenkin kassista.

Taas kerran olin matkalla sen kanssa sosiaalityöntekijän luokse kerjäämään harkinnanvaraista toimeentulotukea. Sekä koiralla että minulle oli mahdollisimman säälittävä ilme kasvoilla, kun istuimme työhuoneessa. Huonolta näytti ja viimeisenä oljenkortena sanoin ääni väristen, että etkö antaisi Monille, alias Moonlight, edes luupussin vertaa, sillä näethän kuinka nälissään se on. Tähän sosiaalityöntekijänä ollut Marja-Liisaa Palosaari: "Ei sitäkään, sillä sekään ei menisi koiranruokaan vaan juomiin."

Voi kuinka vihasinkaan silloin Palosaarta ja kaikkia vastaavan työn tekijöitä. Tai enhän oikeastaan vihannut, vaan enemmänkin olin hämmentynyt, kun huomasin heidän olevan enemmän ammattilaisia kuin itse olin luukuttajana ja sosiaalitoimen asiakkaana.

Mutta aika kului ja minä hipsin Keski-Suomeen jatkaen juomista kunnes raitistuin. Jossain vaiheessa tieto suunnan muutoksesta oli kiirinyt synnyinkuntaani Tuusulaan ja entisen ryyppykaverini veli lähetti vanhemman broidinsa luokseni varmana siitä, että Soini raitistaa Penan tai ainakin se raitistuu luonani.

Olihan minulla tarjota hoitopaikkakin, johon kuitenkin tarvittiin maksusitoumus. Joten vuosia siitä, kun olin pyytänyt rahaa Lankisen luupussiin, soitin Marja-Liisalle, josta oli tullut sillä välin boss sosiaalitoimeen. Sanoin, että "et varmaankaan minua muista, mutta olin ehkä aikoinani Hyrylän kuuluisin juoppo". Tähän Palosaari: "Väärin. Et ollut Hyrylän kuuluisin juoppo, mutta olet edelleen Hyrylän kuuluisin selvinnyt juoppo". Pena sai maksusitoumuksen ja samalla koin kuitanneeni hänen aikoinaan kustantaman ryyppyreissumme Tukholmaan.

Elämä on kuljettanut milloin mihinkin suuntaan. Kaksikymmentä vuotta kestänyt, eliniäksi tarkoittamme parisuhde Liisan kanssa päättyi ja palasin synnyinseudulleni Tuusulan Hyrylään. Olin siirtynyt Sininauhasäätiön työntekijäksi eikä aikaakaan, kun huomasin tarjoavani päihdetyön palveluita kotikuntaani. Ensimmäinen Sininauhasäätiön Tuusulan työntekijä oli Marjut Jokinen. Hänestä kerron jotain huomenna.