Marjut Jokinen

Eilisessä päiväkirjablogissani sanoin kirjoittavani tänään yhdestä Sininauhasäätiön parhaista työntekijöistä. Tälläisen vastauksen häneltä sain kysyessäni siihen lupaa: "Jaaha, olen kyllä innokas lukemaan sen, mutta se kyllä jännittää. Olenko nainen sellainen, että kannattaa sitä kirjoittaa. Voinhan antaa kyllä luvan. Jätä jotain arvauksen varaan. Jään kuulolle. 🤔😚😲."

Sininauhasäätiö oli ainutlaatuinen työporukka ja työpaikka. Teimme paljon yhdessä sen eteen, että se olisi myös jotain enemmän. Moni asia oli toisin kuin kirjat ja kirjanoppineet sanoivat. He sanoivat, että asiakkaisiin on hyvä pitää etäisyyttä. Että miehet ovat herroja X ja naiset rouvia tai neitejä Y.

Itse kauppasin ajatusta, että paras työväline on kunkin henkilökohtainen persoona. Markkinoin mallia, että asiakkaat voi päästää juuri niin lähelle, että pysyy itse ehyenä. Työ voi olla silloin uuvuttavampaa, mutta antaa enemmän, jotain muutakin kuin rahallisen korvauksen. Eheyttä rakennettiin muun muassa koko työyhteisön yhteisillä palavereilla joka perjantain iltapäivä. Se oli työn tärkein osa, josta poissaoloon hyväksyttäväksi syyksi kelpasi vain yksityisasia.

Kun Marjut Jokinen aloitti Sininauhasäätiössä virkavapauden saatuaan Tuusulan kunnasta, uskon, että päätöksen takana oli eilen mainitsemani sosiaalipuolen boss, Marja-Liisa Palosaari. Hänelle olen iäti kiitollinen tästä, mutta kertomani lisäksi myös monesta muusta. Sille työn tielle Marjut jäi ja jäi meiltä elämänsä leppoistamisjaksollekin. 

Marjutkin sai asiakkaakseen kerrallaan 15 kunnan osoittamaa avun tarvitsijaa. Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että joskus heitä oli enemmän, sillä Marjut rakasti ammattilaisen ottein jokaista, joista ei hevin luopunut, jos koki häntä vielä tarvittavan. Kun naistyöntekijä käyttää miesvaltaisessa joukossa omaa persoonaansa työkaluna, on työ raskasta, mutta palkitsevaa. Koska lähes jokaisen asiakkaan suurin ongelma päihteiden lisäksi on yksinäisyys ja kaipuu, asettavat he työntekijän lukuisiin, erilaisiin naisen rooleihin. Yhdelle hän on äiti, toiselle oma tytär, jollekin sisko, vaimo, mummo tai muu rakas. Siis kaikki naisena olemisen eri osat ja muodot.

Näitä kaikkia Marjutkin kantoi työssään. Ehkä kauneimman puolen näin Marjutista, kun hän tuli yhtenä päivänä työhuoneeseeni itkien. Itkun seassa hän sanoi joutuvansa ottamaan lopputilin rakastamastaan työstä ja itki taas. Viimein aikani pyydettyäni, hän kertoi puolisostaan, joka koki työn olevan Marjutille omaa miestä tärkeämpää. Siinä hetkessä näin Marjutin syvän suhteen omaan aviomieheen. Hiljaa itsekseni ajattelin elämän olevan välillä rikkaudessaan outoa, kun sain olla kokemassa Marjutin rakkauden Artoon.

Sininauhasäätiön koko väki teki aikanani yhdessä vuosittain viikon bonusmatkan jonnekin Etelä-Euroopan kohteeseen, jossa ehjäsimme itseämme, toisiamme ja joskus muutakin. Sillä viikon koulutusmatkan vapaa-ajan yhdessäoloon olivat omalla kustannuksellaan myös perheenjäsenet tervetulleita. Silloin tällöin matka avasi puolison tai lasten silmät miksi työ voi olla niin tärkeää sekä rakasta ja vie paljon aikaa, sillä osa työstä tuli usein mukana kotiin.

Ehkä ikimuistoisimman palautteen sain, kun yksi työntekijä tuli luokseni kertoen kiitollisin mielin, että puolison mukanaolo pelasti heidän avioliittonsa. En muista oliko Arto bonusmatkalla koskaan, mutta sen tiedän, että Marjutin rakkaus puolisoon on jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Kauneinta ehkä oli, että heidän rakkautensa ja avioliitto kestivät koko elämän. 

Marjut oli ja on muistojeni joukossa, mutta myös nyt elävämpänä kuin aikoihin, sillä hän hurahti avaamaan Facebook-sivut itselleen. Sielläkin olen nyt yksi hänen ystävistään ja seuraan entisen työtoverini myönteistä menoa sekä yritän ammentaa jotain hänen elämänilostaan.