Mitähän tekisin tulevaisuudessa, huomenna tai edes tänään?

Elämä muuttuu ja muuttaa meitä. Toivottavasti edes osin parempaan suuntaan tai ainakin valmiimmaksi, mitä se sitten onkaan. Osa matkan varrella tavatuista ihmisistä tarttuu mukaan ja he ovat matkassa edellä, rinnalla tai perässä vuosikaudet. Eniten heistä mukana kulkee muistot, joita tuntuu tulevan edelleen enemmän kuin unohtuu.

Osa läheisistäni pitää myös etäisyyttä, ehkä osa haluaa unohtaa kaiken, en tiedä. Näin on minulle kuitenkin käynyt. Jokunen aika sitten keskustelin tästä ystäväni kanssa ja totesin, että anteeksiantamattomin sydämin ei ole asiaa hyvään tuonpuoleiseen. Jatkoin, että itselläni ei ole ainuttakaan ihmistä, jolle en olisi antanut anteeksi, joskaan kaikkea en ole pystynyt enkä halunnutkaan unohtaa. Tulen kaikkien kanssa toimeen, mutta kaikki eivät vastaavasti koe samoin. Tähän ystäväni sanoi joidenkin kyllästyvän aina oikeassa olemiseen. Se jäi mieleen pyörimään, sillä tunnistin itseni siitä helposti.

Silti minusta ei ole olemaan väärässä vain muiden mieliksi. Mutta myönnän myös, kun olen perustellusti hakoteillä. En esimerkiksi mistään löytänyt viime viikolla hiirille, linnuille, vesimyyrille ja oraville auringonkukan siemeniä, joten ostin uudelleen, nyt toista laatua 25 kilon säkin hevosen rehua. Mutta olin väärässä, mainitut pikkueläimet eivät syöneet sitäkään 🤣🤣. Taidan vielä kokeille mitä siitä sanovat jänikset. 

Aikoinaan ihastuin viisauteen "menin itseeni, tuli ahdasta, lähdin pois". Kun se aikansa pyöri päässäni, en enää lähtenytkään pois, vaikka asenteellisen mieleni kanssa oli ja on yhä välillä ahdasta. Niinpä löysin polun, joka auttoi ymmärtämään, antamaan anteeksi, suvaitsemaan erilaisuutta enemmän ja viimein hyväksymään sen: "Luovu kaikesta mistä voit luopua itsestäsi luopumatta".

Rakkaus, välittäminen, luonto ja elämän moninaisuus on ehkä se ydin, jonka menettäminen nitistäisi elämäniloni ja -oloni. Siitä kaikesta pidän kiinni luonnon keskellä sekä talvisin Aasiassa. Kirjoitan päiväkirjaani ja elämöin sosiaalisessa mediassa. 

Koska elän, tiedän olevani olemassa, vaikken tiedäkään miksi. Olla jossakin, mutta ei kuitenkaan missään. Poikani aikuiseksi kasvaminen, avioeroni ja työelämän päättyminen ovat hukuttaneet minulta jotain. Enkä tiedä ainuttakaan ihmistä joka minua tarvitsisi. Ehkä kukaan ei kaipaakaan.

Taas kerran selaan elämäni kirjan menneisyyden sivuja, ajattelen tätä päivää ja unelmoin huomisesta. Kirjoitan siitä kaikesta välillä sekaviakin, uskon tulevaisuuteen sekä siihen, että tavalla tai toisella olemme kaikki olemassa iäti. Nykyisessä olomuodossa on hyvä pohtia mitähän tekisin tulevaisuudessa tai edes tänään. Illalla luen kuitenkin Aku Ankkaa, jos posti tuo sen entiseen tapaan 😊.