Kun mikään ei riitä

Olen aiemmin maininnut, että yö- ja iltalukemisenani on tällä hetkellä yli 700-sivuinen kirja Rajaton valta. Se kertoo lähinnä viime vuosisadan diktaattoreista. Sen vuoksi siihen ei ole päässyt tämän vuosisadan Putin kuin lyhyellä maininnalla. Hänen sotansa Ukrainaan oli kuitenkin syy miksi kirjan hankin ja myös luen.

Ensimmäiset sata sivua oli selitystä mitä ja mikä diktaattori on. Sen jälkeen mentiin henkilöihin. Hitler on nyt luettu ja Stalinin tarinaa paketoin tällä hetkellä. Miehillä on paljon eroja, mutta on samaakin. Yhteistä on muun muassa, että omienkaan kansalaisten henki ei paljon vaakakupissa painanut. Molemmat olivat myös ennen valtaan nousuaan vankilassa eikä kummallakaan ollut sotilaskoulutusta. He olivat lisäksi ottaneet käyttöön nimet, joita ei heillä ollut syntyessään. Synnyinmaansa kansalaisuudenkin he menettivät. Hitler oli itävaltalainen ja Stalin georgialainen. 

Ehkä näiden kahden diktaattorin suurin ero on, että Stalin ei niinkään halunnut olla maailman valtias, joka vastaavaasti oli ehkä Hitlerin suurin tai peräti ainut syy sotimiseen. Näin on myös Putinin laita, jonka valikoiva muisti haluaa palauttaa Venäjän suuruuden. Hän muistaa vain Pietari Suuren ajan. Hän ei muista aikaa, kun Venäjä oli paljon pienempi  eikä hän myöskään ole palauttamassa Suomea Ruotsin kruunun alle.

Eilen oli viimein Turkkikin sitä mieltä Suomesta ja Ruotsista, että tervetuloa Natoon. Suunta on mieleiseni, joskaan en tiedä mitä jäsenyys raadollisessa maailmassa tiukan paikan tullen takaa, sillä yksikään valtio ei liene koskaan hyökännyt Natomaan kimppuun. Sen käsitän, että pelotteena puolustusliitto on varmasta parasta, mitä Suomelle on tarjolla.

Kun jäsenyytemme on jossain vaiheessa hyväksytty, tulemme satavarmasti kuulemaan koventuneita äänenpainoja suomalaisista suista idän suuntaan. Saman on voinut havaita esimerkiksi Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Koko sen ajan, kun olen elänyt, olemme olleet rähmällään tai muuten selkä kumarassa naapurimme suuntaan. Natojäsenyys nousee joillakin hattuun, josta seuraa tarpeetonta uhoa. Tätäkään historiaa ei tarvitse hakea kuin ajalta, jolloin saksalaiset olivat aseveljiämme.

Mutta niin tai näin, vellejä emme Putinin housuissa koskaan näe. Kuten emme sitäkään, että hän myöntäisi olevansa väärässä, vaikka joku päivä tuijottaisi maakuopassa kiväärin piippuun. Vaikka en venäläisiä vihaa, näkisin Putinin mielelläni kaluttu luu kädessä ilman toivoa suuresta Venäjästä tai minkäänlaisesta, henkilökohtaisesta huomenesta.