Lapset

Tämä on tällä erää viimeinen kirjoitus, jonka kirjoitan jalkojeni, pääni ja sen välin ollessa Thaimaassa. On ollut antoisaa jakaa lähes puoli vuotta elämästäni virtuaalimaailmassa . Jokaisesta lukijasta olen kiitollinen, olen saanut palautetta tai en. Ehkä joku jatkaa matkaa kanssani huomenna Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa, sillä edessä on Suomen kesä ja paljon luonnonläheistä eloa.

Eilen ajattelin, että kirjoitan orvoista. Saadakseni aiheen ympärille villoja, kuuntelin sydämellä Ville Valon, Rauli Badding Somerjoen tekemän biisin Orpolapsi kiurun ja luin Daniel Nylundin kirjoituksen telluksen orvoista. Yö muokkasi hieman kuitenkin mieleni sisältöä ja kirjoitankin vain lapsista.

Rakastan heitä kaikkia. Varsinkin Thaimaassa moni on saanut kokea sen vähintään kohdalle pysähtymisenä tai käden huiskutuksena. Joskus menee aikansa, että pieni tyttö tai poika minut hyväksyy. Onkin itsekkään upeaa kokea sen jälkeen, että kelpaan hänelle juuri sellaisena kuin olen luonteineni, vatsoineni, lättänenineni, karvoineni ja kaljuineni. 

Yksi tämän reissun helmistä toteutui kalkkiviivoila, kun toimintansa lopettanut Kakkoskadun paikallisen ruuan paikka avasi uudistuneena ovensa. Kun sinne menin, oli kuitenkin pari vuotta aiemmin sydämeeni luikerrellut pieni tyttö poissa 😢. Olin alakuloinen, sillä kuin eilinen hän palasi mieleeni hänen täyttäessään joka aamu pöytäni leluillaan. Mutta toissapäivänä tyttö palasi kasvaneena ja tuli pöytääni syömään aamiaistaan 😊.

Joka puolella, missä milloinkin kulkenenkin, pysähdyn lasten luokse. Vaikka meillä ei ole ainuttakaan yhteistä sanaa, ei meillä silti ole kielimuuria, vaan ymmärrämne toisiamme täydellisesti. Lapset ovat elämäni helmiä, joiden kanssa ollessani löydän sydämestäni vain vähän, jos lainkaan itsekkyyttä. On silti hyvin palkitsevaa viettää aikaa silloin tällöin pienten ihmisten maailmassa heidän ehdoillaan. 

Kun Aasiassa seuraan aikuisten mukana töissä olevia lapsia, en aina pääse jyvälle kuka on äiti, isoäiti tai joku muu. Lapsi saattaa päivän mittaan kulkea sylistä syliin saaden lukuisia suukkoja ja muuta hellyyttä. Vaikka arvostankin suomalaista päivähoitoa, on se mielestäni valovuoden jäljessä aasialaisten naisten tavasta hoitaa omia ja usein toistenkin lapsia.