Olen kohtalaisen huono, saamaton ja monin tavoin kelvoton hoitamaan varsinkin fyysistä kuntoani parhaalla mahdollisella tavalla. Toki jotain isoa olen saanut sillä sektorilla aikaiseksi. Reipas neljäkymmentä vuotta sitten lipitin esimerkiksi alkoholia lähes päivittäin ja polttelin tupakoita kolmisen Norttiaskin verran vuorokaudessa. Ne molemmat olen lopettanut ja uskon päätösteni lisänneet lisäelonpäivien mahdollisuutta siitäkin huolimatta, että varsinkin vatsan ympärille on tullut helposti parikymmentä kiloa turhaa kannettavaa.
Olen yrittänyt ja syönytkin vähemmän ja terveellisemmin. Likkunutkin olen jonkun ylimääräisen mutkan laitteeni pitämän kirjanpidon mukaan, vaikkei siinä kaikki kävelyt edes ole. Viimeisten kuukausien aikana ei painoni ole Thaimaan matkanikaan aikana enää pudonnut samoilla keinoilla 😢. Olen siitä ymmälläni, sillä neuvojen antajien kirjo on melkoinen. Luulin asian ytimen olevan, että pitää kuluttaa enemmän kuin syö. Kunnes kuulin ja luinkin, että ihminen voi myös saada kiloja lisää, jos syö liian vähän 😅.
Ajattelen, että fyysinen huonovointisuus lisää henkistäkin pahoinvointia. Näin on omakin laitani, vaikken sitä tarpeeksi tiedosta, sillä en ole onnistunut motivoimaan itseäni hoitamaan kuntoani riittävästi.
Minäni kanssa teen sitäkin enemmän töitä, jonka tulokset näkyvät suhteellisen onnellisessa elämässä. Vaikka se onkin liian usein melankolinen kuin suomalainen iskelmä. Sitä kuvastaa hyvin mikä tuli ensimmäisenä mieleen pohtiessani mitä viinaton ja sittemmin mahdollisimman täydellinen mielen raittius on minulle antanut. Nyt osaan, pystyn ja haluan itkeä oman koirani haudalla ilman päihteisen elämän kaipuuta kerrasta toiseen.
Jos vertaan itseäni muihin sellaisina kuin heidät näen, koen ja olen oppinut tuntemaan, luulen murehtivani toisten elämiä keskivertoa enemmän. Ehkä se tekeekin taipaleestani haikeaa. Monesti tuntuu kuin siitä puuttuisi jotain. Ehkä kuitenkin on hyväksi olla hieman yksinkertainen voidakseen olla onnellinen.
Lähes joka aamu kävelen kahden teltan ohi, joista toisessa asuu nainen ja toisessa mies. Kun ei kielitaito riitä, en voi menestyksekkäästi kysyä mikä on johtanut heidät roskien ja jätteiden keskellä asumaan. Tiedän, että keskivertoihminen ei heitä juuri huomaa, saati pysähdy miettimään tai peräti keskustelemaan.
Tästä ominaisuudesta itsessäni olen kiitollinen, vaikka se joskus mieltäni taakottaakin. Ehkä aika useinkin, sillä alakulo on jollakin lailla matkassani aina. Luulen myötäelämisen taidon ja tuntemattomienkin ihmisten kuljettamisen mielessäni olevan yksi ainutlaatuisimmista piirteistäni, sillä samalla murheella kannan myös eläimiä. Itkenkin niiden puolesta silloin tällöin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti