Jo jonkun aikaa käsilaukkuni oli oirehtinut yhteisen kulkumme loppumista. Pari päivää sitten se viimein ilmoitti yhteistyön päättymisestä antamalla vetoketjunsa rikkoutua. Kulkukoirien lahjontapussin lokerikko hajosi. En halunnut lisätä muutenkin itsestäni jättämää omituista kuvaa kulkemalla koiranruokavana perässäni, jota olisi seurannut pitkin katuja koiralauma.
Ehkä ketjun olisi saanut korjattua tai uuden, mutta halusin hankkia jotain tarpeellista kaiken tarpeettoman lisäksi. Sopivasti skootteroidessani osaomistuspyörälläni sattui silmien eteen laukkukauppa. Siellä oli vain yksi minulle kelpaava; riittävästi lokeroja, sopivan kokoinen ja värinen, suhteellisen vahvan oloinen, tarpeeksi pitkä hihna, kestävän tuntuiset vetoketjut, sisäkalutkin kelvolliset jne.
Ehkä kaupan isäntä luki minua kuin avointa kirjaa, sillä hintaa oli paljon. Vaikka olin jo hieman päättänyt, että otan laukun, sanoin too much, kuten tapoihin välillä kuuluu. Hinnasta putosi noin 10 % eli 50 bahtia mahdollisesti vähän muodonkin vuoksi. Se tosin on täällä monelle paljon rahaa. Itse yritin edelleen tyyliin kuuluen näyttää empivältä.
Kunnes paikalle tupsahti arvatenkin emäntä pentukissansa kanssa. Isäntä otti mirrin ja sulloi sen suurimpaan lokeroon sanoen valkoisen kissan tulevan mustan laukun kaupanpäällisiksi. Kaikilla, kadun ihmiset mukaan lukien, oli hauskaa, kun katti koki uuden pesän heti kodikseen eikä mitenkään olisi tahtonut sieltä pois. Joten tein ostoksen, mutta palautin kissan 😺. Voisinkin sanoa mirrin saaneen kaupan aikaiseksi.
On mukava olla hieman vinksahtanut, omasta(kin) mielestä omituinen ja kaikkea muuta kuin tusinatavaraa. Tosin niinhän me kaikki olemme, kukin tavallamme ainutlaatuisia. Minulle eläimet laidasta laitaan antavat paljon iloa elämään, kuten suruakin. Ehkä jollakin tavalla enemmän kuin ihmiset, joiden osalta en ymmärrystä aina saa. Joskus sitä kaipaan, sillä kaikkea kokemaani eläinten kanssa jakaisin kernaasti muille. Ehkä ihmisistä äitini ymmärsi lastaan parhaiten tai ainakin niin sen koen. Tätä olen pohtinut myös vuosistani elämänkumpaneitteni, isäni, siskoni, veljeni ja poikani kanssa. Että paljonkohan he loppujen lopuksi pienen pienestä, arimmasta ja kipeimmästä minästäni ymmärsivät tai edes halusivat ymmärtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti