Pysäkille asti kaikki on selvää

Viikolla posti toi ensimmäisen, vuodeksi tilaamani Aku Ankka paperilehden. Luin ja katselin kuvat ajatuksella kahteen kertaan. Oli mielenkiintoista peilata lehteä ja sen sisältöä siihen mitä se merkitsi minulle yli puolivuosisataa sitten. Ehkä eniten on muuttunut Ankkalinnan ja sen asukkaiden kielenkäyttö. Stadin slangia siitä ei ole silti tullut. Mutta olipa mukana niin oudolla suomenkielellä tai -murteella puhuttu tarinakin, että ymmärtääkseni joka sanan, tarvitsin tulkkausapua, jonka lehti myös tarjosi. En esimerkiksi ollut kuullutkaan sanaa "päntiönnään". "Ryöttiäkin" piti hieman muistella.

Aku ei kuitenkaan ole ainut menneisyydestä nykyisyyteen poimimani sarjakuva. Toinen on Hesarin Rip, alias Remington Kirby, jonka julkaiseminen on lopetettu kai useammankin kerran. Ensimmäisen kerran se taisi ilmestyä Hesarissa vuonna 1948. Silloin olen ollut vanhempieni unelma tai toive, jos sitäkään. Palvelija Desmondistakin kertova sarjakuva poikkeaa muista siksi, että se on jatkokertomus, joka jatkuu lehdestä toiseen.

Kyseinen ominaisuus on ollut ainakin kerran julkaisemisen lopettamisen syy. Sarjakuva sai kuitenkin silloiselta päätoimittaja Virkkuselta jatkoajan, kun hän sanoi Rip Kirbyä julkaistavan niin kauan kuin hän on päätoimittaja. Siitä minulla ei ole aavistustakaan mikä sai yksityisetsivän tällä kertaa palaamaan Hesarin sivuille.

En ehkä voi sanoa lukevani kirjoja paljon, mutta voin sanoa lukevani niitä joka päivä. Lukutottumukset ovat muuttuneet ja nykyisin luen mielelläni itselleni mielenkiintoisista henkilöistä, jotka ovat tai olivat olemassa. Ehkä itseäni kiinnostaa eniten, ei niinkään mitä he ovat saaneet aikaan, kuin mitä he ovat ihmisinä. 

Viime yönä sain päätökseen Heikki Herlinin kirjan "Tuollapäin on highway". Se kertoo kirjoittajasta itsestään, isosiskosta, mutta ennen kaikkea tasan neljä vuotta sitten kuolleesta isästä Niklas Herlinistä. Kirjassa on monta minua liikuttavaa asiaa, joista vähäisin ei ole alkoholismi.

Olen lukenut myös kirjan "Koneen ruhtinas", joka tuo karusti esiin kaikkiin läheisiin vaikuttaneen Pekka Herlinin alkoholismin. Vastaavasti hänen pojanpoikansa Heikin kirja kertoo surullisella tavalla kuinka hänen isänsä Niklas ei kyennyt antamaan sitä koskaan anteeksi. Ei siltikään, vaikka hän kantoi isänsä lailla samaa sairautta tai ominaisuutta.

Eniten minua liikutti, että vaikka Niklas ei ehkä kyennyt antamaan anteeksi isänsä alkoholismia, siitä vastaavasti Niklaksen poika Heikki ei isässään juuri kärsinyt. Vaan hän rakasti syvästi isäänsä sellaisena kuin hän oli. Yön tunteina pengoin netistä olisiko joku sanonut Heikki Herlinin jo kerran kesken jättämästäni kirjasta jotain sellaista mitä itse koin. Linkin takaa löydätte sen:

https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006623371.html?cs=email