Jokilaakson tarina * 12

Yksi ensimmäisistä, konkreettisista toimenpiteistä tehdä kahdesta merikontista koti, oli hakea rakennuslupa Jokilaaksoon. Vaikka byrokratia on aivan oma lajinsa, Tuusula osoittautui hyväksi kumppaniksi eikä mitään vaikeuksia ollut. Ei silloinkaan, kun haimme viiden vuoden tilapäiselle luvalle saman mittaisen jatkon. Todellisuudessa se taisi kylläkin olla kokonaan uusi lupa.

Mutta ennen sitä oli suunniteltava ja oli oltava myös muun muassa sähkö-, rakenne-, lvi- ja arkkitehtikuvat. Vaikka tiesimme hyvinkin tarkkaan mitä halusimme, se ei ollut kaikilta osin asioita helpottava tekijä. Suunnittelupalavereissa istui mielestään asiansa osaavia ammattilaisia, jotka eräänkin kerran sanoivat, että "ei noin voi tehdä, vaan näin olemme aina aiemminkin tehneet". Se aiheutti hammasten kiristystä ja harmaita hiuksiakin, sillä kukaan ei ollut koskaan suunnitellut merikonteista yhtään mitään. Olisi tarvittu paljon enemmän luovuutta ja sydämen paloa käärittynä sopivaan annokseen nöyrää hulluutta. Tätä kirjoittaessani Duokoti onkin edelleen ainut, pelkästään merikonteista tehty ja vakituisen asumiseen tarkoitettu rakennus Suomessa. Tosin samanaikaisesti teimme yhdestä kontista puolet pienemmän Sinkkukodin.

Kun me, jotka vastasimme rakentamisesta, rahoituksesta ja koko toteutuksesta pidimme palaverin, oli yksimielinen mielipide, että on tehtävä toiset suunnitelmat. Valitsimme uudet suunnittelijat ja heidänkin tuotoksensa valmistuivat aikanaan, mutta lopputulos oli sama. Tällä kertaa varsinaiset rakentajat totesivat, että "ei valmistu koskaan näillä piirrustuksilla". Yhteistuumin uunituoreetkin aikaansaannokset joutuivat silppuriin. Surullista sinällään, sillä suunnitteluun ilman juuri mitään valmista oli kulunut melkoisesti rahaa. Mutta ei ehkä turhaan, koska nyt tiesimme miten ainakaan kotimme ei koskaan valmistuisi Jokilaaksoon. 

Muistan solmun aukaisseen ehdotukseni lähes umpikujaan ajautuneessa työpalaverissa: "Lähdetään rakentamaan ilman suunnitelmia ja suunnitellaan sitä mukaa kun tehdään. Otan täyden viime käden vastuun, teen pitkin matkaa kaikki tarvittavat päätökset ja lupaan, että yksikään rakentamiseen liittyvä, minulle esitetty kysymys ei makaa pöydälläni puolta tuntia kauempaa, ei iso eikä pieni." Jos itselläni ei olisi ollut kokemusta Sininauhan ja Katulähetyksen rakennuskohteista, ei minulla olisi ollut eväitä hoitaa osuuttani.

Projekti oli mielenkiintoinen sekä haastava, etupäässä ja viime kädessä kolmen kimppa. Hankkeen rakennustöistä vastasi suurelta osin kolmannen sektorin porvoolainen Samaria rf, merkittävältä osin kustannuksista naapurikaupungin vuokrataloyhtiö Järvenpään Mestariasunnot Oy ja kaikesta muusta Elämän tähden ry.