Supermälsän päivän hieno ilta ja yö

Eilinen meni tuntien ajamisen jälkeen Jyväskylän käräjäoikeudessa, jossa vastasin syyttäjän vaatimuksiin. Kesällä minulta varastetun reippaan 20 000 euron lisäksi tästäkin reissusta seuraa pahimmillaan yli 5000 euron lasku, jonka jälkeen olen tosiaankin kirkon rottaakin köyhempi. Mitä se sitten tarkoittaneekaan. Ehkä se tarkoittaa englantilaista hiirtä, joka etsii kirkon keittiötä ja ruokaa sieltä. "Toivoton tehtävä" sanoisin hiirelle, sillä kirkoissa ei ole keittiöitä.

Joka tapauksessa päivän päätteeksi ajoin Haapamäelle, Haapamäen taloon, ensimmäisen vaimoni äidin syntymäkotiin. Tilan vanhan isännän Paavo Haapamäen kodissa istuimme iltaa, saunoimme ja muistelimme Liisan ja minun elämää naapurina Syrjäntakasella. Nykyään sen nimi taitaa olla Lummeranta. 

Kiertelimme myös autolla meille molemmille rakkaita paikkoja. Kävimme katsomassa metsääkin mistä aikoinaan valitsin Liisan kanssa hirret, kun Syrjäntakasen huvila veistettiin käsin paikan päällä. Teimme sen rauhan ja levon piilopirtiksi elämämme loppuun saakka. Ajattelimme, että käy meidän kuinka tahansa, Syrjäntakasella on hyvä olla yksin tai yhdessä, vaikka tiemme eroaisivatkin. Tämän toisillemme lupasimme. Nyt koen, että Haapaäen suvun maiden ympärillä ei ole helppoa kenenkään löytää Syrjäntakasella hyväksyntää eikä sen myötä rauhaakaan, sillä kaikki taitavat tietää miten minun on käynyt. 

Illalla ohi ajaessamme Paavon kanssa, kysyi hän käydäänkö Syrjäntakasella. Vastasin kyyneleiden seasta, että ei taideta, sillä viime käyntini siellä saattaa maksaa minulle liikaa, josta asianajotoimisto on rouhasemassa yli puolet. 

Tänään lähden joka tapauksessa kohti Jokilaaksoa, mutta sitä ennen piipahdan Haapamäen sukuhaudalla. Haudat yleensäkin ovat minulle tärkeitä ja niillä olen käynyt aiemminkin kertomassa vanhemmilleni ja muillekin kuinka paljon heitä rakastin ja rakastan yhä. Sillä sydämessäni he kaikki asuvat iäti omissa huoneissaan.

Liisan ja hänen äitinsä haudalla pyydän anteeksi epäonnistumistani kasvattajana ja vanhempana. Sieltä jatkan Tuusulaan, jossa käyn oman äitini, isäni ja siskoni haudalla ja sielläkin pyydän anteeksi samaa asiaa. Kerron myös miten kipeää on huomata olevansa vain hyödytön piikki lihassa rakkaille ihmisille, jotka kantavat minusta huolta vain omissa unelmissani, kun elämäni ehtoo kolkuttelee ovella.

Omituinen kun olen, ajattelen monesti toisin kuin muut. Tässä varhaisessa aamussa, Haapamäen Paavon vierashuoneen vuoteessa pohdin, että voiko jonkun tai jotain omistaa, mutta menettää sen silti sydämessään. Tätä ajattelin oikeussalissakin, kun katsoin riistakameran ottamia, alakuloisia kuvia Liisan ja minun entisestä piilopirtistä.