Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 14. syyskuuta 2021

Monenväristä vihreää, osa 2

Aikojen alussa Jyväskylän maalaiskunnan vihreys oli Liisa ja minä, kun asetuimme kaksin ehdokkaiksi kunnallisvaaleissa. Liisa meni kirkkaasti läpi ja minä en. Ehkä Liisan poliittisen uran huippuja oli, kun lehdissä luki "maalaiskunnan äänikuningatar". Henkisesti oli raskasta kerätä vaalimainokset pois pitkin kuntaa, sillä itsekin olin tosissani mukana.

Minulla oli muutamia syitä miksi valitsin elämäni poliittiseksi viitekehyksekseni juuri Vihreät. Yksi oli, kun Kalle Könkkölä sanoi, että sellaisen ihmisen, joka ei koskaan tule pääsemään edes Koijärven rannalle, on hyvin vaikea pitää sen suojelua maailman tärkeimpänä asiana. Sovelsin sitä niin, että ihminen, joka sovittelee köyttä kaulaansa, ei osaa sovittaa viidettä ydinvoimamalaa maailmassaan kovinkaan korkealle. Ajattelin, että vihreässä liikkeessä on muitakin laillani ajattelevia. Niin olikin, mutta luulen, että puoluestatus karkotti heidät. 

Kun kuuntekin puheenjohtaja Ohisalon puhetta hänen uudelleen valinnan jälkeen, en löytänyt siitä itselleni tärkeitä ihmisiä, vaikka hän sanoi: "Ollaan aina oltu se puolue, joka pitää kaikista heikoimmassa asemassa olevien ääntä. Niiden, joilla ei ole omaa ääntä. Oli kyse sitten luonnosta, eläimistä tai tulevista sukupolvista. Pidetään jatkossakin näiden ääntä."

Mutta aiemminkin olen Maria Ohisaloa kuunnellut. Hänet oli kerran kutsuttu köyhyystutkijan ominaisuudessa Sininauhan tilaisuuteen kertomaan mitä oli löytynyt tutkimuksissa köyhyydestä ja leipäjonoista. Kuuntelin suurin odotuksin, sillä hän oli elänyt lapsuutensa hyvin lähellä alkoholismia. Ajattelin, että vihdoinkin Vihreät on saanut poliitikon, joka ymmärtää jotain oleellista ihmisistä, jotka eivät pärjää oman todellisuutensa kanssa ilman päihteitä eikä niiden kanssa. Petyin raskaasti.

En tiedä mikä on hänen henkilökohtainen mielipiteensä ylipäätään päihdyttävistä aineista. Mutta sen tiedän, että johdettavana on nyt puolue, joka tahtoo vapauttaa miedot huumeet.

Jos kuuntelen yleistä mielipidettä tai ajattelen omaa tai työhistoriaani, pitäisi minun vastustaa vihreiden valitsemaa linjaa. Sitä en tee, sillä tiedän, että piru ei istu huumepiipussa tai -ruiskussa, pillereissä eikä pullossa. Vaan piru, tai mikä se sitten lieneekään, asuu ihmisen sisällä muuallakin kuin korvien välissä. En tiedä miksi meidän, itseni mukaan lukien, on niin kovin vaikea elää elämäämme ilman kemiallisten aineiden tarjoamaa hetken mielihyvää tai pakotietä.

Mutta en kannata päihdyttäviä aineita niiden viihdekäytön vuoksi enkä vastusta niitä siksi, että olen nähnyt monen tuhoavan elämänsä niiden kanssa ja avulla. Vaan hyväksyn käytön mahdollistamisen siksi, että kannatan yksilön oikeutta tehdä omalla elämällään lähes mitä tahansa. Hyväksyn pakenemisen päihteiden maailmaan lopullisesti tai määräajaksi ja hyväksyn itsensä etsimisen niiden avulla.

Olen onnellinen, vaikka elämässäni on roppakaupalla vastoinkäymisiäkin. Olen onnellinen siksi, että löydän itseäni päivä päivältä enemmän. Koen voimakkaasti, että en olisi edes päässyt tälle tielle ilman alkoholismiani. Itsensä etsimistä ja löytämistä päihteiden avulla suosittelisin muillekin, jos onnistumisprosentti olisi parempi. 

2 kommenttia:

Tiina Hokkanen-Oja kirjoitti...

Perusteesi ovat kiistattomia.

For life kirjoitti...

Kiitos. Seison ja istun myös niiden takana.