Viron minimatka palautti mieleen monia muistoja. Myös siitä, kun olin Tallinnan kadulla marssimassa maan itsenäisyyden puolesta. Kuinka jännitimme ja valvoimme öisin kerrostalokodin seinien sisällä pimennysverhot ikkunoissa, radiota kuunnellen ja peläten missä ovat "ryssän" panssarit tulossa.
Se kaikki liittyi, joskus outoihinkin tapoihini kantaa yhteiskuntavastuuta. En nimittäin usko pyyteettömään auttamiseen enkä vastuunkantoon. Uskon siihen, että jos ei auttamisesta saa mitään itse, emme sitä myöskään tee. Hyvä mieli on oiva saaminen, joka on usein riittänyt itselleni oikein hyvin. Joku kärkkyy tekemisiensä varjolla maallisen clamourin lisäksi ehkä taivaspaikkaakin.
Luulen, että olen saanut äidinmaidossa jotain, joka on pienentänyt itsekkyyteni sen kokoiseksi, että voin sen kanssa elää. Tai ehkä vaan piilotan sen paremmin muilta ja itseltäni. Äitini omilla tekemisillään joka tapauksessa opetti minulle, että muita pitää auttaa ja toiset pitää ottaa huomioon.
Auttamisessa, kuten monessa muussakaan asiassa sydämelleni ei ole riittänyt sama kuin monelle muulle. Niinpä sain kerran päähäni, että hankin ja vien Dwarkalle Intiaan pyörätuolin. Monta, monta kirjettä lähetin järjestöön asian johdosta vailla mitään reagointia. Kunnes viimein tuli vastaus, jossa oli lyhyt viesti ja kuva. Siinä tämä pieni poika seisoi käsillään surkastuneet jalat sidottuna miehen vyöllä vartaloon kiinni. Ja alla teksti: "Ei Dwarka tarvitse pyörätuolia, Dwarka kävelee käsillä."
Vuosikymmenten jälkeenkin edelleen tuntuu pahalta saamani vastaus. En usko, että kukaan tarkoitti mitään pahaa, mutta minulle selvisi, että näin en kymmenyksiäni halua jakaa enkä myöskään kantaa yhteiskuntavastuuta. Haluan kulkea rinnalla ja laittaa itseni likoon sekä itkeä ja nauraa yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti